Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Koulun historia

HÖGFORSIN TEHTAAN KONEPAJAJOULU

Aikajana

* Högforsin tehtaan oman ammattikoulun perustamisajatus julkistettiin Högforsin tehtaan Seuratalolla pidetyssä neuvottelutilaisuudessa 5.11.1942, vaiheessa, jolloin Suomi kävi sotaa ja Högforsin tehtaalla oli huutava pula ammattimiehistä.

* Tehtaan johtaja Gustaf Arppe ilmoitti 12.11.1942 tehtaan oman ammattikoulun perustamisesta. Nimeksi tuli Högforsin tehtaan Konepajakoulu. Koulussa oli sekä valimo- että konepajalinja. Pääpaino oli aluksi valimolinjalla, millä haluttiin turvata oman, massiivisen valimon työntekijätarve. Koulu perustui aluksi oppisopimuslakiin: työnantaja sitoutui opettamaan ammatin, ja oppilas sitoutui työskentelemään pienemmällä palkalla kuin normaali työsuhde edellyttäisi.

* Tehtaan johtokunta valitsi ensimmäiset oppilaat 2.12.1943. Vaatimuksena oli suoritettu kansakoulu ja 15-17 vuoden ikä. Aluksi oli kolmen kuukauden koeaika, jonka jälkeen laadittiin oppisopimus. Kaikki oppilaat olivat aluksi karkkilalaisia. Vuosien saatossa muilta paikkakunnilta tulleiden osuus koko ajan kasvoi, mutta koko koulun historian ajan suurin osa oppilaista oli oman paikkakunnan poikia.

* Valtioneuvosto hyväksyi 3.12.1942 virallisesti koulun perustamisen, ja kauppa- ja teollisuusministeriön ammattikasvatusosasto vahvisti koulun ensimmäisen opetusohjelman.

* Ensimmäiset 22 oppilasta astuivat kouluun 11.1.1943. Koulu oli nelivuotinen. Ensimmäisen vuoden jälkeen kouluun otettiin 15-20 uutta oppilasta. Erikoistapauksissa oppilas pääsi suoraan toiselle luokalle. Lukuvuosi päättyi joulukuussa. Opetusta oli kahtena päivänä viikossa ja töitä neljänä päivänä viikossa. Jakaminen erikoisammatteihin tapahtui toisen luokan aikana.

* Ensimmäinen rehtori oli Urho Verho. Hänen apunaan oli 11 sivutoimista tuntiopettajaa, joista neljä oli insinööriä, kolme maisteria, kaksi teknikkoa ja kaksi muuta virkailijaa. Koulun kanslia sijaitsi tehtaan konttorissa, luokkahuone oli messinkivalimossa, valimolinjan oppilaille työopetusta annettiin valimon osastoilla mutta oppilaskonepaja oli erotettu omaksi alueekseen muusta konepajasta.

* Rehtoriksi vaihtui 1945 Urho Lepikkö, jonka kausi kesti edeltäjänsä tavoin kaksi vuotta. Myöhemmin Lepikkö toimi Högforsin emalilaitoksen laboratorion työnjohtajana.

* 1945 valmistui ensimmäinen varsinainen koulurakennus, jossa oli kaksi luokkahuonetta ja rehtorin kanslia.

* Valimolinja sai 1946 oman oppilasvalimon, jonka pinta-ala oli 272 neliömetriä.

* Joulukuussa 1946 ensimmäiset oppilaat valmistuivat. Jokainen päästötodistuksen saanut oppilas joutui valmistamaan viimeisen lukukauden aikana ammattinäytteen, jonka arvosteli kunnan organisaatioon kuulunut ammattioppilaslautakunta. Tehdas palkitsi aluksi kaikki oppilaat stipendillä, mutta 1960-luvun alusta lähtien vain kymmenen parasta sai stipendin.

* Toivo Nissinen valittiin 1947 koulun rehtoriksi. Hän toimi virassa 18 vuotta ja hänen aikanaan koulu kasvoi merkittäväksi teollisuuden opinahjoksi, jonne oli 1950-luvun alusta lähtien pyrkijöitä parhaimmillaan yli kymmenkertainen määrä kuin sisälle pystyttiin ottamaan. Nissinen nautti oppilaiden ja kollegoiden suurta arvoantoa.

* 1947 päätettiin, että oppilaat työskentelevät kaksi viimeistä vuottaan tehtaan osastoilla. Seuraavana vuonna päätöstä muutettiin niin, että valimolinjan oppilaat työskentelevät koulun loppuun saakka oppilasvalimossa.

* 1951 koulun johto totesi tehtaan konepajalla ammattimiesten kysynnän lisääntyneen merkittävästi, kun taas valimon maakaavaamossa työmiesten tarve oli vastaavasti vähentynyt mekanisoitumisen myötä. Valimolinjalle pyrki entistä enemmän ulkopaikkakuntalaisia, kun oman paikkakunnan pojat suuntautuivat pääasiassa konepajalinjalle.

* 1953 käyttöön otettiin Kauppa- ja Teollisuusministeriön hyväksymä opetusohjelma.

* 1955 kouluun otettiin ensimmäisen kerran 30 uutta oppilasta. Edellisinä vuosina uusien oppilaidenmäärää oli jo nostettu 25:een.

* 1956 viimeiset maakaavaajat valmistuivat ja koulun valimolinja lakkautettiin.

* Syksyllä 1964 uuden koulurakennuksen 1. vaihe valmistui. Tuolloin saatiin kolme luokkahuonetta, kaksi arkistohuonetta, poikien oleskeluhuone ja toimisto.

* 1965 koulun rehtoriksi valitaan koulun ammattiaineiden opettaja, insinööri Pertti Jaanu.

* Uuden koulurakennuksen oppilaskonepaja, ns. mokupaja, pinta-alaltaan 450 m2, valmistui syyskuussa 1965 ja keväällä 1966 tulivat viimeiset laitteet valmiiksi ja paikoilleen asennetuiksi.

* Koulu vaihtoi nimekseen 1969 Kymin Oy:n metalliteollisuuden ammattikoulu.

* Syksyllä 1969 aloitti ensimmäinen 2-vuotinen linja, joka toimi rinnan vanhan linjan kanssa. Tämä oli seurausta siitä, että Teollisuuden ammattikoulut muuttuivat kansakoulupohjaisista yleisiin ammattikouluihin pohjautuviksi. Oppilaat tulivat pääsääntöisesti lähialueen valmistavista ammattikouluista. Samaan aikaan koulussa alettiin järjestää useita lyhyempiä kursseja.

* 1969 Lohjan kuntainliiton ammattikoulun kanssa solmittiin vuokrasopimus koulusta vapautuvien tilojen käytölle. Tämä mahdollisti valmistavan ammattikoulun kurssien suorittamisen samalla paikkakunnalla. Uusi ammattikoulu aloitti Karkkilassa toimintansa vanhan rinnalla elokuussa 1969. Lohjan ammattikoulu lopetti toimintansa koulun tiloissa 1974.

* Pertti Jaanu luopui heinäkuussa 1969 rehtorin tehtävistä ja vt. rehtorina jatkoi tehtaan sosiaalipäällikkö Erkki Mattsson.

* 1970 rehtorina aloittaa Vilho Räsänen.

* Högforsin konepajakoulun viimeinen nelivuotinen luokka valmistui joulukuussa 1972.

* 1973 rehtoriksi vaihtuu tehtaan sosiaalipäällikkö ja voimistelunopettaja Erkki Mattsson, jolla oli jo aikaisempaa kokemusta tehtävästä.

* Kymin Oy:n metalliteollisuuden ammattikoulu muuttui 1-vuotiseksi 1976. Syksyllä toimintaa jatkoi kuitenkin enää koulun II-luokka.

* Erkki Mattsson jää heinäkuussa 1976 eläkkeelle, ja Kymin Oy:n metalliteollisuuden ammattikoulun vt. rehtoriksi tulee Pertti Vuorio. Hän jää koulun viimeiseksi rehtoriksi.

* Lohjan kuntainliiton ammattikoulu aloitti toimintansa uudelleen Kymin Oy:n Metalliteollisuuden ammattikoulun tiloissa syksyllä 1976. Tarjolla oli asentaja-koneistajan sekä levyseppähitsaajan linja. Vuonna 1978 kolmantena linjana aloitti konepiirtäjän linja. Myös valimoalan linja oli suunnitelmissa, mutta suunnitelma ei toteutunut. Myöhemmin ammattikouluun tuli myös mm. ravintolatalousosaston linja sekä muita naisille soveltuvia linjoja. Samaan aikaan Lohjan kuntainliiton ammattikoulun kanssa samoissa tiloissa aloitti yhden lukuvuoden kestänyt metallialan jatkokurssi, joka oli Vihdin ammatillisen kurssikeskuksen järjestämä.

* 10.6.1977 Kymin Oy:n metalliteollisuuden ammattikoulun viimeiset 17 oppilasta saivat päästötodistuksen ja koulun toiminta päättyi.

* Ammatillinen koulutus loppui 1988 kokonaan Karkkilassa, kun Lohjan ammatillisten oppilaitosten kuntainliitto päätti lakkauttaa sivutoimipisteensä Karkkilassa. Kaupungin vastustuksesta huolimatta kaikki opetustoiminta keskitettiin Lohjalle ja Nummelaan.

 

Muita näyttelytekstejä

 

Teollisuuden ammattikoulujen työtaitokilpailuun 1970 osallistuneita esineitä. Högforsin konepajakoulu osallistui työtaitokilpailuihin 1949 lähtien eli heti, kun niitä alettiin järjestää.. Ensimmäiset kilpailut viilaajan ammatissa järjestettiin Lohjalla ja voittaja oli Högforsin Veikko Vanamo Mäkelä.

Konepajakouluun hakeutui koko ajan opiskelijoita oman paikkakunnan ulkopuolelta. heidän majoittumisensa oli visainen ongelma, yleensä majoituttiin sukulaisten luokse. Lähinnä ensimmäisen vuosikurssin oppilaille tarkoitettu parakkimajoitus järjestyi tehtaan pääportin viereen. Parakki oli kaksiosainen ja kullekin puolelle mahtui 5-8 oppilasta. Ammattikoulun siivooja Hilja Kilpiö huolehti myös oppilasparakin siisteydestä. Myös Haapalaan järjestettiin ulkopaikkakuntalaisille majoitustilat.

Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana oppilaat joutuivat valmistamaan harjoitustyösarjan. Konepajalinjalla valmistui viilaajan ja valimo-osastolla kaavaajaan työkalusarjat. Tehtävä oli erittäin vaativa ja kärsivällisyyttä koetteleva. Moni joutui jättämään koulun kesken näiden ensimmäisten kuukausien aikana, jolta ei maksettu palkkaa.

Vaikka opetus keskittyi työharjoitteluun, joutuivat oppilaat ahertamaan myös oppitunneilla. Oppiaineina olivat konepiirustus, teknologia, laskento, voimistelu, äidinkieli, kansalaistieto, fysiikka, koneoppi, lujuusoppi, kemia, sähkötekniikka, työntutkimus, lämmitystekniikka ja terveysoppi.

Yli-insinööri Ernst Alander oli perustamassa Högforsin konepajakoulua yhdessä tehtaanjohtaja Gustaf Arppen kanssa 1942 ja toimi koulun johtokunnan puheenjohtajana eläkkeelle jäämiseensä saakka 1968. Alander vaikutti täten koulun kehittämiseen lähes koko koulun historian ajan ja häntä voidaan pitkälti kiittää yhdessä Toivo Nissisen kanssa koulun menestystarinan muodostumisesta.

Urheilumeriiteillä oli iso painoarvo Konepajakouluun pyrittäessä. Urheilijoita arvostettiin ja ammattikoulujen välisissä kilpailuissa tuli menestystä. Vuoden 1954 toimintakertomuksessa mainittiin näin: ”Urheilijoina olivat erityisesti kunnostautuneet Eero Leskinen, Esko Niemelä ja Lauri Koivula, jotka myös muutenkin olivat parhaita oppilaita.”

Konepajakoulun profiloituminen konepajaoppiin aikaisemman valimosuuntautuneisuuden sijaan näkyi myös 1954 tehdyssä työkoneinventaariossa. Konepajalinjalla oli käytössään kolme sorvia, kaksi jyrsinkonetta, höyläkone, kaksi hiomakonetta, kaksi porakonetta, kaksi sarjaa kaasu- ja sähköhitsauslaitteita, sähköinen karkaisu-uuni, 25 viilapenkkiä sekä muita työkaluja. Valimo-osaston lista oli lyhkäisempi: oppilasvalimo kaavaus- ym. koneineen ja käsityökaluineen.

Jokainen oppilas valmisti ammattinäytetyön viimeisenä lukukautenaan. Valmistuneiden töiden kirjo oli laaja mutta laatu lähes poikkeuksetta korkea. Töistä valmistettiin lukuvuoden päätösjuhlaan näyttely, jossa oli esillä sekä työtä edeltävät piirustukset, jotka nekin arvosteltiin, että, mikäli mahdollista, myös itse työ.

 

 

F. LAINE MUISTELEE, 1950

 

Olen silloin tällöin ajatellut tämän tehtaan muuttumista. Tulin jo pikku poikana tänne töihin joksikin ajaksi. Siitä on nyt lähes 70 vuotta. Täällä oli silloin insinööri Frei, joka oli isän kanssa tuttu. Hän tuli meille jollekin asialle. Kun hän näki minut, sanoi hän: ”Teillähän on noin iso poika. Antakaa se tehtaalle. Saahan vähän kahvirahaa”. Isä sanoi, että kyllä hän mielellään antaa, jos poika siellä jotain voi tehdä. Minusta oli hauskaa, että pääsin työhön. Minä olin silloin vähän yli 10 vuotta. Kun menin tehtaalle, vei se sama insinööri minut pulttipajaan. Siellä oli sellainen kone, missä tehtiin muttereita. Hän sanoi: ”Nyt sinä rupeat lämmittämään tätä uunia”. Siinä kuumennettiin ne raudat, joista tehtiin muttereita. Siinä oli lähellä toinen kone, jota sanottiin freeskoneeksi. Sillä laskettiin ”kraatit” pois muttereista. Insinööri sanoi, että sitten pääset tähän koneeseen, kun tulen isommaksi. Yötuurin edellä en koskaan osannut päivällä nukkua ja niinpä sattui kerran, kun olin yöllä työssä, että mennessäni hakemaan hiiliä hiilihuoneesta nukuin sinne. Ja kenties nukkuisin vieläkin, jollei rotta olisi alkanut purra sormiani, jolloin heräsin.

 

 

REINO FREDRIKSSON MUISTELEE, 1970

 

Menin töihin tehtaalle 12-vuotiaana käskypojaksi. Käskypoikien tehtävänä oli toimittaa niitä tehtäviä, mitä miehet, lähinnä valurit käskivät. Pääasiallisena toimena oli kuitenkin veden kanto. Miehet joivat vettä pitääkseen ihon kylmänä. Valurit pitivät mukanaan tuomaansa toista paitaa myös vesiastiassa. Toinen työ vedenkannon lisäksi oli raudan mestaus. Pojat keräsivät raudan sekaan joutuneen kuonan flaskun toiselle laidalle, jottei se olisi joutunut valettaessa muottiin ja siten tärvellyt valutyötä. Päskypoikien työpäivä kesti viisi tuntia, kun se taas miehillä oli 10 tuntia. lapsityövoiman käyttö oli jo tällöin kiellettyä, mutta tarkastajan saapuessa huusi mestari tai työnjohtaja tai joku, kuka vain kerkesi ”Pojat piiloon!” jolloin alaikäiset tiesivät kätkeytyä jonnekin. Alaikäisiä on myöhemminkin käytetty valutöissä apuna. Formareilla oli apupoika, joka käänsi ja hoiteli suurissa töissä tarvittavaa raanaa. Muillakin osastoilla käytettiin alaikäisiä; ainakin heitä oli kasauksessa keernaosastolla ja puhdistamossakin.

 

 

LAURI LINDHOLM MUISTELEE, 1978

 

Pääsin 14-vuotiaana 1926 valimoon mestarin juoksupojaksi. Ikää ei tuolloin ollut riittävästi, ja tarkastajan tullessa paikalle. oli mentävä piiloon. Isä järjesti minulle tämän työpaikan. Olin aluksi keernapenkillä, sitten kaatoaltaita tekemässä kaavaamossa ja lopulta valurina. Opetteluvaiheessa oli veljeni parina, joka oli hyvä tekijä ja hyväpalkkainen, jolla oli vakinainen työ valimossa. Kun osasi yhden työn hyvin, osasi melkein heti tehdä toisenkin työn. Uusi mies sai neuvoja vanhemmilta tekijöiltä. Tutulta mieheltä kysyttiin neuvoa. Mestarit eivät osanneet neuvoa, eivät tienneet niksejä. Kerran tein venttiilin ristikoita kahden viikon ajan , mutta yksikään niistä ei onistunut. Sitten tuli eräs vanha mies ja näytti, miten pitää tehdä. Samalla hän sanoi, että mestarille ei saa näyttää, miten työ tehdään. Mestarin kulkiessa ohi, töitä kyllä tehtiin, mutta mestarit eivät tulleet katsomaan lähemmin, vaan näyttelivät osaavansa työn. Jotkut vanhemmat työntekijät halusivat neuvoa väärin, mutta se ei ollut oikein. Työtä ei saanut pilata.

 

 

C. J. CEDERCREUTZ MUISTELEE, 1990

 

Nuorten ammattikoulutuksella on pitkät perinteet, mutta Högforsin ammattikoulu, jota kutsuttiin konepajakouluksi, oli toiminut vasta vähän aikaa. Koulun käytössä oli yksinkertainen rakennus, pikemminkin parakki, jossa oli kaksi luokkahuonetta ja opettajainhuone. Sen lisäksi tehtaalla oli oppilastyöpaja. Koulu oli nelivuotinen, mutta vakinaisia opettajia oli vain kaksi, nimittäin rehtori Topi Nissinen sekä konepajan ammattiopettaja Aarne Lundberg. Muina opettajina toimivat käyttöinsinöörit sekä sosiaalipäällikkö.

 

Nissinen ja Lundberg olivat niin erilaisia kuin kaksi ihmistä vain voi olla, mutta he tekivät hyvin yhteistyötä ja täydensivät toisiaan. Nissinen oli taustaltaan sotilaslentäjä ja myös hänen käytöksensä oli sotilaallista. Kengänkorot vain kalahtelivat yhteen. Hän oli temperamenttinen pyknikko, jolle kaikki oli mahdollista. Hän kertoili mielellään hänelle rakkaista lentokoneista ja siitä, kuinka hän kerran sai taitolennosta Harmon-patsaan, joka on taitolentäjien korkeasti arvostama palkinto.

 

Kerran hän osallistui jossakin Keski-Euroopassa järjestettyyn lentokilpailuun, ja kilpakumppaneilla oli käytössään paljon paremmat koneet kuin Nissisellä. Saatuaan käsiinsä kilpailuohjelman hän tajusi, että hänellä ei olisi pienintäkään mahdollisuutta voittaa kilpailua vanhalla koneellaan. Tutkittuaan ohjelmaa tarkemmin hän kuitenkin huomasi, että säännöissä ei sanottu mitään siitä, missä asennossa koneella tuli lentää. Hän siis voisi lentää myös ylösalaisessa asennossa, ja juuri siinä hän näki mahdollisuutensa. Onnekseen hän kuului kilpailun viimeisiin lentäjiin, ja startin jälkeen hän käänsi koneensa välittömästi ylösalaisin ja suoritti ohjelmansa tästä lähtöasetelmasta. Hänen ohjelmansa oli paljon vaikeampi kuin muiden kilpailijoiden, mutta koska se ei ollut kilpailusääntöjen vastainen, hän voitti kilpailun. Tämä pieni esimerkki hänen elämästään oli aika kuvaava. Hän osasi ottaa parhaimman hyödyn joka tilanteesta, eikä hän juuri välittänyt sovinnaissäännöistä.

 

Aarne Lundberg oli taustaltaan työkaluviilaaja. Hän oli pitkän linjan mies, joka tunsi ammattinsa perin pohjin. Hän osasi viilata, porata, hioa, jyrsiä, sorvata ja karkaista. Hän osasi myös rakentaa eri tarkoituksia varten monimutkaisia työkaluja tarvittaessa ilman piirustuksiakin. Lundberg oli hiljainen mies, joka puhui vähän, mutta sanoi sanottavansa selkeästi ja asiallisesti. Hän ei ollut mikään näkyvä persoona myöskään ammattiyhdistyksessä tai palokunnassa, mutta ruukin työkaluista huolehtijana hän oli avainhenkilö. Kun Lundberg valittiin opettajaksi ammattikouluun, jotkut pitivät sitä konepajan työkalujen huollon kannalta katastrofina, mutta Lundberg koulutti työkaluja huoltamaan monta poikaa, joista tuli yhtä taitavia kuin hän itsekin ellei jopa taitavampia. Hänen oppilaansahan saivat myös teoreettisen koulutuksen, joka häneltä itseltään puuttui.

 

Osa konepajakoulun oppilaista oli paikkakuntalaisia, jotka asuivat opiskeluaikanaan kotonaan, mutta osa oppilaista oli tullut eri puolilta Suomea. Heitä varten oli oppilasasuntola, jossa oppilaat asuivat kahden hengen huoneissa. Oppilasasuntolan järjestyksestä vastasi siivooja, joka myös valmisti asuntolassa asuville aamiaisen.

 

Keväisin kouluvuoden päättäjäisten yhteydessä esiteltiin näytteitä oppilaiden saavutuksista. Kuriositeettina oli kerran näytteillä pieni polttomoottori, joka soveltui lentokoneen pienoismalliin. Moottori todellakin oli toimiva.

 

Ammattikoulun oppilaat olivat paikkakunnalla suuri voimavara. Heidän rahalliset ansionsa kouluaikana eivät olleet suuret, joten he tekivät mielellään pieniä sivutöitä. He muodostivat tansseissa soittavia orkestereita, esittivät näytöskappaleita erilaisissa juhlatilaisuuksissa ja osallistuivat muutenkin nuorisotoimintaan.

 

 

ISMO OUTINEN MUISTELEE, 2010

 

Kouluun oli yleisesti aina pyrkijöitä huomattavasti enemmin kuin mitä pystyttiin ottamaan. Hakijoita oli osin sen hyvästä maineesta johtuen ympäri Suomea, mutta luonnollisesti osa koulutettavista valittiin omalta kotipaikkakunnalta, myös Kymi Oy:n muut tehdaspaikkakunnat olivat erityisessä suosiossa. Erityisesti Juankosken suunnasta oli poikia kouluun hyväksyttyjen joukossa useampia. Tietysti myös nykyistä peruskoulua vastaavan, silloisen kansa- ja kansalaiskoulun päästötodistuksella oli merkitystä tulla valituksi koulun oppilaaksi. Kouluun valittiin myös keskikoulun käyneitä pyrkijöitä, joiden tavoitteena oli saada käytännön työopetusta ja näin helpottaa jatko-opiskeluun pääsyä ylempiin teknillisiin oppilaitoksiin. Monilta näistä opiskelijoista jäi koulu kesken, kun riittävä työkokemus oli saavutettu ja pääsykokeissa näin riittävä pistemäärä takasi koulutuspaikan, joko teknillisessä koulussa tai -opistossa. Niinpä konepajakoulun, joko kokonaan tai osin käyneitä teknikoita ja insinöörejä on valmistunut lukuisa määrä vuosien saatossa.

 

Itse aloitin kyseisen koulunkäynnin loppiaisen jälkeen v.1965. Pohjalla oli tietenkin kansalaiskoulun päästötodistuksen lisäksi vuoden työskentelyharjoittelu tehtaan tarkastusosastolla, joten koulun tehdasympäristö oli minulle tullut tutuksi. Koulu aloitettiin lähes uuden uutukaisessa koulurakennuksessa teoriajaksolla joka kesti neljä viikkoa. Tämän jälkeen aloitettiin käytännön työharjoittelu tehtaan liesiverstaan päädyssä sijainneessa vanhahkossa oppilastyöpajassa, jota yleisesti mokupajaksi kutsuttiin, kolmen työnopettajan johdolla. Ensin piti tehdä ns. harjoitustyöt joista on jäänyt mieleen ensimmäinen harjoitustyö joka oli piirtopuikko eli ritspiikki, joka väännettiin teräslangasta. Vaikeinta oli piirtovarren yläpäähän väännetyn lenkin tekeminen niin, että se tangon ympäri väännettäessä tuli suunnilleen pyöreäksi ja halkaisijaltaan oikean kokoiseksi. Muita harjoitustöitä oli ainakin erityistä tarkkuutta vaativana viilaustyönä tehtävät u- tulkki ja lohenpyrstötulkki. Koulun aloitusjakso, johon kuului ensimmäinen teoriajakso ja harjoitustyöt oli samalla koeaika, jolla haluttiin testata onko oppilas kykenevä suorittamaan koulunsa loppuun vaativampien töiden ja teoriaopintojen parissa. Koejakson ajalta maksettiin myös palkkaa niille jotka olivat aiemmin tehtaalla työskennelleet ja työsuhde jatkui näin katkeamattomana. Muille palkanmaksu aloitettiin vasta tämän koejakson jälkeen. Eli kaikille koulutettaville maksettiin palkkaa lähes tai kokonaan koko kouluajalta.

 

Oman kouluaikani alkupuoli osui ajankohtaan jolloin oppilastyöpajan siirto uuden uutukaisiin tiloihin, tehdastilojen ulkopuolelle teoriakoulun jatkeeksi rakennettuun halliin voitiin totuttaa myöhemmin, ennen toisen kouluvuoden alkamista. Uudet avarammat tilat mahdollisti parempaa opetusta mm. hitsaus- ja levytöiden osalta. Niinpä saunankiukaita alkoi valmistua enenevässä määrin yhdelle jos toiselle tehtaan palveluksessa oleville ja muille tarvitsijoille. Avarat ja ilmastoidut työskentelytilat tarjosivat luonnollisesti paremmat työskentelyolosuhteet, kuin mitä vanhassa mokupajassa oli asianlaita.

 

Uuden oppilastyöpajan vetäjäksi nimettiin teknikko Matti Järvi, joka nuoruudessaan tuli tunnetuksi maajoukkuetason kolmiloikkaaja. Hän oli kuitenkin vuosien ajan työskennellyt tehtaan konttorissa joten olosuhteet ja ympäristö oli hänelle tuttuja. Järvi toimi myös joidenkin teoria-aineiden opettajana, muistaakseni teknologia ja fysiikka olivat hänen opetusaineitaan Järvi tuli tehtävään eläkkeelle siirtyneen legendaarisen työnopettaja Aarne ”Jennö” Lundbergin jälkeen. Koneistustyön opettajana aloitti jo vähää aikaisemmin kuin muutto uusiin tiloihin tapahtui, Aarne Mattila joka myöhemmin vaikutti aktiivisesti Karkkilan kunnallispolitiikassa ja tuli tunnetuksi myös arvostettuna paikallisen Työväenyhdistyksen puheenjohtajana.

 

Hitsaus ja levytyön opettajana oli Heikki Jokela, joka toimi tehtävässä jo pitkään vanhan oppilastyöpajan aikana. Aloittaessani koulun v.1965 alusta lukien, rehtoriksi oli nimetty Toivo Nissisen jäädessä eläkkeelle, Pertti Jaanu. Hän oli ollut mukana opetustyössä jo Nissisen aikana. Nissisen työtä koulun hyväksi arvostettiin laajasti, sillä hänet tunnettiin yhtenä keskeisenä koulun uranuurtajana. Hän oli sotien jälkeen myös paikallisen kunnallispolitiikan yksi vaikuttava voimahahmo.

 

Uudelta oppilastyöpajalta on jäänyt mieleen työkaluvarasto, joka oli sijoitettu keskelle hallin lattiaa, irrallisista kevytrakenteisista erillisistä peltikaappi ja -hyllyrakennelmista kasattuina kokonaisuutena. Kukin vuorollaan oli sitten varastonhoitajana muistaakseni viikon kerrallaan. Kerran taas sattui olemaan minun varastovuoro kun Jokelan Heikki tuli sanomaan, että C. J. Cedercreutz, Kymi Oy:n Metalliteollisuuden johtaja, oli tulossa vierailu- ja tutustumiskäynnille uuteen oppilastyöpajaan. Varaston pöydällä sattui juuri olemaan kuivumassa suojapaperin päällä, mustalla maalilla maalaamiani taidevalutauluja. Heikki käski laittamaan ne piiloon varastokaappiin, sillä kysymys oli jonkinlaisista firaapelitöistä, joiden tekeminen ei kuuluneet varsinaiseen viralliseen opetusohjelmaan. Kun sitten herra Cedercreutz ajaa töräytti autollaan koulun pihaan, kiirehti Heikki vierasta vastaan ja ohjasi hänet, kuinka ollakaan, ensimmäiseksi juuri suoraan keskellä hallia olevaan työkaluvarastotilaan, esitelläkseen modernia uutta työkaluvarastoa. Aikansa esiteltyään paikkoja, avasi työnopettajamme aivan kuin sattumoisin yhden varastokaapin oven jonka takana kaapissa oli piilotettuna juuri maalatut taidevalutaulut. Mutta melko nopeasti hän, ikään kuin huomaamatta sulki oven ja jatkoi hyvin luontevin elein varaston muiden osien esittelyä. Johtaja Cedercreutz ei kuitenkaan mitenkään reagoinut näkemäänsä, sillä tuskin hän oli selvillä kovinkaan yksityiskohtaisesti pajassa tehtävistä töistä. Onneksi vierailijana ei tällä kertaa ollut tehtaan isännöitsijä Ernst Alander, sillä tuskin opettajamme olisi päässyt yhtä vähällä pälkähästä.

 

Oppilastyöpajaan asennettiin vanhat -30-50 luvuilta lähtöisin olevat työstökoneet, jotka siirrettiin sinne vanhasta mokupajasta, mutta niillä kuitenkin koneistustyön ammatin perusvalmiudet, ajan vaatimusten mukaisesti voitiin toteuttaa. Omalta osaltani koin koneistustyön yksitoikkoisena ja levy- ja hitsaustyötkään eivät olleet isommin intohimon kohteena. Kun sain tehtäväksi tehdä nuottitelineitä paikalliselle Työväenyhdistyksen Soittokunnalle, valkeni omalta osaltani ajatus siitä, että ei suinkaan soittajan, vaan viilaajan ammatti voisi olla tulevaisuuden leipätyötä.

 

Oppilastyöpajalla työskentelyn lisäksi kukin vuorollaan pääsi tarvittaessa eripuolelle tehdasta työskentelemään vanhimpien ammattimiesten avuksi, kunnes alkoi se varsinainen erikoistumisvaihe. Itselläni se tapahtui v.1966 syksyllä, jolloin sain mahdollisuuden erään toisen oppilaan kanssa lähteä työskentelemään metallimalliosastolle malliviilaajan ammattiin, eli jonkinlainen oma ammattitoive tuli näin totutetuksi. Seinän takana toisessa verstaassa valmistettiin ja kunnostettiin puumalleja ja tehtiin myös metallimallien emämallit. Myös täällä oli ammattikoulun poikia opissa. Työ oli vielä vaativampaa kuin metallimallien valmistus. Isot raskaat käsin tehtävät valut tehtiin puumalleilla kun taas pienemmissä konevaluissa käytettiin kovaa kulutusta kestäviä metallimalleja. Muovi mallimateriaalina teki kuitenkin jo tuolloin tuloaan. Omaan opiskelukauteen osui myös automaatti kaavauslinjan rakentaminen. Tämä asetti myös mallien osalta melkoisen muutosoperaation, joka omalta osaltaan auttoi ammattiin oppimisessa. Niinpä syksyllä 1968 kun koulu oli päättymässä, sain valmiiksi oman ammattityönäytteen Luistinventtiilin metallimallin. Päästötodistukset jaettiin joulun alla. Tästä alkoi sitten työura joka koulu ja sitä edeltävä työvuosi mukaan lukien kesti yli 42 vuotta, vaikka varsinaisessa malliviilaajan ammatissa en ehtinyt työskennellä armeijan jälkeen kuin vajaan vuoden.

 

 

KARI LAHTI MUISTELEE, 2010

 

Konepajakoulu sijaitsi pari kolmesataa metriä irti tehtaan rakennusryppäästä, siellähän se seisoo vieläkin. Konepaja sijaitsi tehtaalla, nyk. kaupungintalossa, konepajan yhteydessä oli myös kattilaosasto, sekä työkaluosasto nyk. kirjaston paikkeilla. Rakennuksen ylemmissä kerroksissa oli konttori. Tehdasalue oli tavallaan kolmijakoinen. Joen toisella puolella oli valimo, toisella puolella konepaja, sekä siellä kauempana konepajakoulu. Väki jakautui neljään kastiin. korkeimmassa kastissa oli konttorin väki, sitten konepajan työväki, sen jälkeen valimon porukka ja alimmassa konepajakoulun ensimmäisen luokan mokut. Ammattikoulu oli nelivuotinen. Ensimmäisen vuoden alussa oli kolmen kuukauden palkaton jakso, jonka aikana käsirautasahalla ja viiloilla tehtiin harjoitustyöt, piirtopuikko pistepuikko keskiökulmain harppi ym. Töiden piti olla hyvin tarkasti piirustusten mukaisia, yli 0,1 mm:n heittoja ei sallittu. Mitään sähköllä pyörivää konetta ei saanut apuna käyttää. Sen kolmen kuukauden jakson aikana jo pari kaveria löi hanskat tiskiin ja vaihtoi alaa. Kun harjoitustyöt sai valmiiksi, pääsi harjoittelemaan mokupajan koneisiin muutamaksi kuukaudeksi ja alkoi jo saada jonkinlaista tuntipalkkaa, joka oli noin 1/3 ammattimiehen palkasta. Ensimmäisen vuoden lopulla porukka sitten vähitellen hajaantui tehtaan eri osastoille, kuka minnekin. Sen jälkeen ei luokkakavereita useasti tavannutkaan, paitsi yhteisillä teoriajaksoilla, joita oli kaksi vuodessa, keväällä 4 viikkoa ja syksyllä 3. Palkkakin nousi vähitellen, ollen neljännen vuoden lopulla jo lähellä ammattimiehen palkkaa. Viimeisen vuoden loppupuolella tehtiin ammattinäytetyö, esim. työkaluviilari saattoi tehdä koneruuvipenkin.

 

REIJO NURMI, 1980

 

Reijo Nurmi meni 13-14 -vuotiaana isän tädin hommaamana juoksupojaksi Högforsin tehtaalle. Sotavuosina hän joutui tekemään töitä arkipäivien lisäksi sunnuntaisin, jolloin oli jaettava toimihenkilöiden posti. - Posotin suksilla, kelkalla, milloin kävellen täältä Ikkalasta, ja se kävi raskaaksi, hän muistelee. Tämä sai hänet jättämään Högforsin tehtaan ja ryhtymään maatalon rengiksi. Ensimmäiset tavoitteet siinä iässä olivat kello, polkupyörä ja haulikko. Kovalla säästämisellä hän sa ne kaikki aikanaan, käytettyinä. Seuraava tavoite oli sitten auto.

 

Maatyöt miellyttivät häntä, mutta koska hän oli jo kolmannessa polvessa högforsilainen, hänen setänsä eivät hyväksyneet, etteikö hänkin olisi ryhtynyt metallialan ammattimieheksi. – Tarttis sen käydä sen verran koulua, että osais kiertää mutterin oikeinpäin kiinni, Reijo Nurmi muistelee setänsä arvostelleen.

 

Puoliväkisin Reijo Nurmi meni Högforsin tehtaan konepajakouluun ja sen jälkeen hänen yrityksessään on vuodesta 1957 lähtien kierretty monet mutterit kiinni oikeinpäin.

 

Ammattikoulun jälkeen Reijo Nurmi oli sorvaajana Högforsin tehtaalla. – Kerran sitten kauniina kesäpäivänä sorvasin sarjatyötä, joka meni rutiinihommana. Ajattelin, että voi kun sorvi olisi Haukkalammen rannassa., hän kertoilee. – Siitä sitten ajattelin, mitä jos itselläni olisi sorvi, niin voisinko saada jostakin töitä oman sorvin viereen.

 

”Menin Alanterin [Ernst Alander] luo, kun hän oli menossa syömään. En kehdannut mennä häntä konttoriin kysymään. Reitin varrella pysäytin hänet ja kyselin, olisiko mahdollisuus saada töitä [omalle verstaalle]. Muutaman viikon kuluttua minut kutsuttiin konepajainsinöörin konttoriin ja käskettiin tekemään tarjous.”

 

Lähteet

 

Painetut lähteet:

Kymi-Yhtymä 1945-77

Högforsin tehtaan konepajakoulu 10-vuotias 1943-52

Högforsin tehtaan konepajakoulu XXV 1942-1967

Kymin Osakeyhtiön Metalliteollisuuden ammattikoulu, vuosikertomukset 1969-1976

 

Sanomalehdet:

Karkkilan tienoo 1976-1977

 

Arkisto:

Karkkilan kaupungin arkisto: koulutoimi/ammattikoulu

©2017 Koulun historia | Högforsin konepajakoulu - suntuubi.com