Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Ismo Outisen tarina

JOITAKIN MUISTIKUVIA KONEPAJAKOULUN AJOILTA.

 

Monet isot työnantajat Kymi Oy mukaan lukien ymmärsivät sotien jälkeen, että varmin tae saada tarvittava määrä ammattitaitoista työvoimaa, on kouluttaa niitä itse. Tiettävästi myös valtiovallan toimesta tuettiin yritysten ammattikoulutusta. Högforsin Tehtaan oma ammattikoulu, jonka virallinen nimi oli Högforsin Tehtaan Konepajakoulu, käynnisti noihin aikoihin toimintansa. 4-vuotisesta konepajakoulusta valmistui vuosittain valmiita ammattimiehiä lähes kaikkiin tehtaan tarjoamiin erityistä ammattitaitoa vaativiin työtehtäviin. Koulun alkuaikoina myös varsinaisiin valimo ammatteihin kuten valumuottien tekijöitä eli käsinkaavaajia koulussa valmistui. Myöhemmin, kun valumuottien tekeminen yhä enemmin koneellistui, jäi kyseiseen ammattiin kouluttaminen pois opetusohjelmistosta. Jäljelle jäi varsinaisten konepaja ammattien lisäksi levyseppä ja hitsaustyöt, putki- ja sähköasennus, sekä valimon koneiden kunnossapitotehtävät. Myös valumallien valmistus ja emali-, sekä valimolaboranttityöt kuuluivat tiettävästi loppuun saakka koulun opetusohjelmaan.

 

Koulun nelivuotiseen opetusjaksoon sisältyi teoriatunnit, jotka olivat aina kaksi kertaa vuodessa, toinen syyskaudella ja toinen keväänpuoliskolla. Muistaakseni toinen jaksoista kesti kolme- ja toinen neljä viikkoa. Ammattitaidon varmistamiseksi jokainen oppilas joutui tekemään koulun päätyttyä ammattityönäytteen, joka käytiin arvioimassa niin paikallisen työnantajan kuin jonkinsorttisen kunnallisen ammattikoulupiirin asiantuntijoista koostuvan lautakunnan toimesta. Töille annettiin myös arvosanat jotka käytännössä vaihtelivat tyydyttävästä kiitettävään.

Kouluun oli yleisesti aina pyrkijöitä huomattavasti enemmin kuin mitä pystyttiin ottamaan. Hakijoita oli osin sen hyvästä maineesta johtuen ympäri Suomea, mutta luonnollisesti osa koulutettavista valittiin omalta kotipaikkakunnalta, myös Kymi Oy:n muut tehdaspaikkakunnat olivat erityisessä suosiossa. Erityisesti Juankosken suunnasta oli poikia kouluun hyväksyttyjen joukossa useampia. Tietysti myös nykyistä peruskoulua vastaavan, silloisen kansa- ja kansalaiskoulun päästötodistuksella oli merkitystä tulla valituksi koulun oppilaaksi. Kouluun valittiin myös keskikoulun käyneitä pyrkijöitä, joiden tavoitteena oli saada käytännön työopetusta ja näin helpottaa jatko-opiskeluun pääsyä ylempiin teknillisiin oppilaitoksiin. Monilta näistä opiskelijoista jäi koulu kesken, kun riittävä työkokemus oli saavutettu ja pääsykokeissa näin riittävä pistemäärä takasi koulutuspaikan, joko teknillisessä koulussa tai -opistossa. Niinpä konepajakoulun, joko kokonaan tai osin käyneitä teknikoita ja insinöörejä on valmistunut lukuisa määrä vuosien saatossa. Valitettavasti vain koulun toiminta lopetettiin joskus 70-luvun alkuvuosina. Koulu muutettiin myöhemmin jonkinlaiseksi kuntainliiton ammattikouluksi, mutta se oli jo lopun alkua.

 

Itse aloitin kyseisen koulunkäynnin loppiaisen jälkeen v.1965. Pohjalla oli tietenkin kansalaiskoulun päästötodistuksen lisäksi vuoden työskentelyharjoittelu tehtaan tarkastusosastolla, joten koulun tehdasympäristö oli minulle tullut tutuksi. Koulu aloitettiin lähes uuden uutukaisessa koulurakennuksessa teoriajaksolla joka kesti neljä viikkoa. Tämän jälkeen aloitettiin käytännön työharjoittelu tehtaan liesiverstaan päädyssä sijainneessa vanhahkossa oppilastyöpajassa, jota yleisesti mokupajaksi kutsuttiin, kolmen työnopettajan johdolla. Ensin piti tehdä ns. harjoitustyöt joista on jäänyt mieleen ensimmäinen harjoitustyö joka oli piirtopuikko eli ritspiikki, joka väännettiin teräslangasta. Vaikeinta oli piirtovarren yläpäähän väännetyn lenkin tekeminen niin, että se tangon ympäri väännettäessä tuli suunnilleen pyöreäksi ja halkaisijaltaan oikean kokoiseksi. Muita harjoitustöitä oli ainakin erityistä tarkkuutta vaativana viilaustyönä tehtävät u- tulkki ja lohenpyrstötulkki. Koulun aloitusjakso, johon kuului ensimmäinen teoriajakso ja harjoitustyöt oli samalla koeaika, jolla haluttiin testata onko oppilas kykenevä suorittamaan koulunsa loppuun vaativampien töiden ja teoriaopintojen parissa.  Koejakson ajalta maksettiin myös palkkaa niille jotka olivat aiemmin tehtaalla työskennelleet ja työsuhde jatkui näin kakeamattomana. Muille palkanmaksu aloitettiin vasta tämän koejakson jälkeen. Eli kaikille koulutettaville maksettiin palkkaa lähes tai kokonaan koko kouluajalta.

Oman kouluaikani alkupuoli osui ajankohtaan jolloin oppilastyöpajan siirto uuden uutukaisiin tiloihin, tehdastilojen ulkopuolelle teoriakoulun jatkeeksi rakennettuun halliin voitiin totuttaa myöhemmin, ennen toisen kouluvuoden alkamista. Uudet avarammat tilat mahdollisti parempaa opetusta mm. hitsaus- ja levytöiden osalta. Niinpä saunankiukaita alkoi valmistua enenevässä määrin yhdelle jos toiselle tehtaan palveluksessa oleville ja muille tarvitsijoille. Avarat ja ilmastoidut työskentelytilat tarjosivat luonnollisesti paremmat työskentelyolosuhteet, kuin mitä vanhassa mokupajassa oli asianlaita. 

 

Uuden oppilastyöpajan vetäjäksi nimettiin teknikko Matti Järvi, joka nuoruudessaan tuli tunnetuksi maajoukkuetason kolmiloikkaaja. Hän oli kuitenkin vuosien ajan työskennellyt tehtaan konttorissa joten olosuhteet ja ympäristö oli hänelle tuttuja. Järvi toimi myös joidenkin teoria-aineiden opettajana, muistaakseni teknologia ja fysiikka olivat hänen opetusaineitaan Järvi tuli tehtävään eläkkeelle siirtyneen legendaarisen työnopettaja Aarne ”Jennö” Lundbergin jälkeen. Koneistustyön opettajana aloitti jo vähää aikaisemmin kuin muutto uusiin tiloihin tapahtui, Aarne Mattila joka myöhemmin vaikutti aktiivisesti Karkkilan kunnallispolitiikassa ja tuli tunnetuksi myös arvostettuna paikallisen Työväenyhdistyksen puheenjohtajana.

Hitsaus ja levytyön opettajana oli Heikki Jokela, joka toimi tehtävässä jo pitkään vanhan oppilastyöpajan aikana. Aloittaessani koulun v.1965 alusta lukien, rehtoriksi oli nimetty Toivo Nissisen jäädessä eläkkeelle, Pertti Jaanu. Hän oli ollut mukana opetustyössä jo Nissisen aikana. Nissisen työtä koulun hyväksi arvostettiin laajasti, sillä hänet tunnettiin yhtenä keskeisenä koulun uranuurtajana. Hän oli sotien jälkeen myös paikallisen kunnallispolitiikan yksi vaikuttava voimahahmo.

 

Uudelta oppilastyöpajalta on jäänyt mieleen työkaluvarasto, joka oli sijoitettu keskelle hallin lattiaa, irrallisista kevytrakenteisista erillisistä peltikaappi ja -hyllyrakennelmista kasattuina kokonaisuutena. Kukin vuorollaan oli sitten varastonhoitajana muistaakseni viikon kerrallaan. Kerran taas sattui olemaan minun varastovuoro kun Jokelan Heikki tuli sanomaan, että C. Cedercreutz, Kymi Oy:n Metalliteollisuuden johtaja, oli tulossa vierailu- ja tutustumiskäynnille uuteen oppilastyöpajaan. Varaston pöydällä sattui juuri olemaan kuivumassa suojapaperin päällä, mustalla maalilla maalaamiani taidevalutauluja. Heikki käski laittamaan ne piiloon varastokaappiin, sillä kysymys oli jonkinlaisista firaapelitöistä, joiden tekeminen ei kuuluneet varsinaiseen viralliseen opetusohjelmaan. Kun sitten herra Cedercreutz ajaa töräytti autollaan koulun pihaan, kiirehti Heikki vierasta vastaan ja ohjasi hänet, kuinka ollakaan, ensimmäiseksi juuri suoraan keskellä hallia olevaan työkaluvarastotilaan, esitelläkseen modernia uutta työkaluvarastoa. Aikansa esiteltyään paikkoja, avasi työnopettajamme aivan kuin sattumoisin yhden varastokaapin oven jonka takana kaapissa oli piilotettuna juuri maalatut taidevalutaulut. Mutta melko nopeasti hän, ikään kuin huomaamatta sulki oven ja jatkoi hyvin luontevin elein varaston muiden osien esittelyä. Johtaja Cedercreutz ei kuitenkaan mitenkään reagoinut näkemäänsä, sillä tuskin hän oli selvillä kovinkaan yksityiskohtaisesti pajassa tehtävistä töistä. Onneksi vierailijana ei tällä kertaa ollut tehtaan paikallisjohtaja Alander, sillä tuskin opettajamme olisi päässyt yhtä vähällä pälkähästä.

 

Oppilastyöpajaan asennettiin vanhat -30-50 luvuilta lähtöisin olevat työstökoneet, jotka siirrettiin sinne vanhasta mokupajasta, mutta niillä kuitenkin koneistustyön ammatin perusvalmiudet, ajan vaatimusten mukaisesti voitiin toteuttaa. Omalta osaltani koin koneistustyön yksitoikkoisena ja levy- ja hitsaustyötkään eivät olleet isommin intohimon kohteena. Kun sain tehtäväksi tehdä nuottitelineitä paikalliselle Työväenyhdistyksen Soittokunnalle, valkeni omalta osaltani ajatus siitä, että ei suinkaan soittajan, vaan viilaajan ammatti voisi olla tulevaisuuden leipätyötä.   

Oppilastyöpajalla työskentelyn lisäksi kukin vuorollaan pääsi tarvittaessa eripuolelle tehdasta työskentelemään vanhimpien ammattimiesten avuksi, kunnes alkoi se varsinainen erikoistumisvaihe. Itselläni se tapahtui v.1966 syksyllä, jolloin sain mahdollisuuden erään toisen oppilaan kanssa lähteä työskentelemään metallimalliosastolle malliviilaajan ammattiin, eli jonkinlainen oma ammattitoive tuli näin totutetuksi. Seinän takana toisessa verstaassa valmistettiin ja kunnostettiin puumalleja ja tehtiin myös metallimallien emämallit. Myös täällä oli ammattikoulun poikia opissa. Työ oli vielä vaativampaa kuin metallimallien valmistus. Isot raskaat käsin tehtävät valut tehtiin puumalleilla kun taas pienemmissä konevaluissa käytettiin kovaa kulutusta kestäviä metallimalleja. Muovi mallimateriaalina teki kuitenkin jo tuolloin tuloaan. Omaan opiskelukauteen osui myös automaatti kaavauslinjan rakentaminen. Tämä asetti myös mallien osalta melkoisen muutosoperaation, joka omalta osaltaan auttoi ammattiin oppimisessa. Niinpä syksyllä 1968 kun koulu oli päättymässä, sain valmiiksi oman ammattityönäytteen Luistinventtiilin metallimallin. Päästötodistukset jaettiin joulun alla. Tästä alkoi sitten työura joka koulu ja sitä edeltävä työvuosi mukaan lukien kesti yli 42 vuotta, vaikka varsinaisessa malliviilaajan ammatissa en ehtinyt työskennellä armeijan jälkeen kuin vajaan vuoden.

 

Ismo Outinen.

©2017 Ismo Outisen tarina | Högforsin konepajakoulu - suntuubi.com