Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Poikien juttuja

Eskon tarinan alku. Eskon kertomana, pitempi versio.

  

                   Viikko rakennusmiehenä Torontossa

                             ja muutakin mukavaa.

 

            Palautui mieleen Toronton alkuajat talvella 1969 kun näin ensimmäisen työnantajani Salosen Joukon kuolinilmoituksen Netissä.


     Kun Kanadaan muuttoani järjestelin niin olimme sopineet Tuovisen Matin kanssa että saan ensialkuun tulla asumaan hänen asuntoonsa. Matti oli hänkin Lieksan miehiä ja ollut Torontossa jo toista vuotta. Matti oli myös puhunut työnantajalleen Salosen Jokelle että sopisiko hänen työporukkaan yksi lisämies. Työ oli uusien talojen ulkovuorin asennusta. Vuorausmateriaali oli alumiinia.

        Kun tulin Toronton lentokentälle lauantaina helmikuun 22 päivä niin siellä oli Matti vastassa Jumppasen Jukan kanssa. Siitä ajelimme Matin uudella hienolla 1969 Plymouth GTX autolla hänen asunnolleen ja rupesimme kertomaan kuulumisia. Seuraavana päivänä, sunnuntaina kävimme Matin kanssa tapaamassa Salosen Joukoa. Sovimme että töihin pääsee ja aloitamme heti maanantaina. Tulomatkalla kävimme kaupassa katselemassa työkamppeita. Ihan alkuun en tarvinnut kun vasaran, rullamitan ja kumisaappaat. Muita vehkeitä saisin lainata toisilta miehiltä. Minulla tuli siis kahden päivän rokuli maan vaihdossa, torstai ja perjantai. Siinä on mallia Suomeenkin muuttaville uusille tulokkaille.

      Valkeni seuraava aamu ja Matti starttasi Plymouthinsa 7 litran moottorin ja ajoimme Joukon asunnolle mistä matka jatkuisi työmaalle. Matkaa sinne tuntui olevan melko pitkästi. Minulla ei ollut hajuakaan missä päin olemme. Ensi alkuun en tehnyt muuta kuin kipparoin miesten apuna. Mitään vuoria en asentanut. Muutaman päivän päästä jo laittelin vuorilevyjä jo ominkin päin. Laittamamme ulkovuori oli noin 15-20 senttiä leveää alumiinia ja asennettiin vaaka-asentoon. Levyn taakse tuli vielä noin sentin paksuinen lämpöeristys.

      Joo, oli se Ahtiaisen pojan elämä heittänyt kuperkeikan. Edellisellä viikolla asuin vielä Lieksassa ja olin Pankakosken tehtaalla työssä lämpimässä verstaassa ja tiesin kaiken. Nyt en tiennyt mistään mitään. Rahavarani, 235 dollaria, hupenivat kovaa vauhtia. Tuon rahamäärän tiedän siitä kun siirtolaisvirkailija Montreaalissa kirjoitti sen minun passiin. Viikko meni ja tuli tilipäivä. Jokke maksoi minulle 60 dollaria. Sanoi että siihenastisten oppipoikien korkein palkka. Tämä työ ei tuntunut siltä että siinä on minun tulevaisuus. Aamulla kylmä viima ja päivällä kenkiin tarttuva uusien talojen ympärillä myllätyssä maassa sulanut muta. Päivät tuntuivat pitkiltä kuin nälkävuodet ja pitkiä ne olivatkin.

      Viikonlopulla menimme käymään Jumppasen Jukan kotona. Jumppaset olivat Raahesta kotoisin ja asuivat omakotitalossa. Perheeseen kuului äiti  Hanna, tytöt Marianna ja Helvianna ja Jukka. Siinä tietenkin kyseltiin uuden miehen kuulumisia, ja esim. mitä olen tehnyt elääkseni Suomessa. Minulla oli mukanani kaikki ammattitodistukset ja työtodistukset englanniksi käännettynä. Siinä päätimme että menen maanantaina todistusteni kanssa työnvälitykseen ja Marianna lupasi lähteä mukaan jos tarvitsen tulkkia.

     Annoin Salosen Joken tietää että otan maanantain pois työstä. Jokke ei siitä oikein tykännyt. Olinhan vasta aloittanut viikko sitten. No, tuli maanantai ja suunnistimme Mariannan kanssa työnvälitykseen (Manpower). Esitimme asiamme ja konttoristi kävi työhön. Heti löytyi avoin työpaikka työkaluviilarille Export Tool nimisessä firmassa ja sekin niillä oli jo tiedossa että siellä puhutaan suomea. Oli käynyt niin että suomalainen kielenkääntäjä oli tehnyt minusta työkaluviilarin (toolmaker) vaikka Högforsin Konepajakoulun todistuksessa oli työkalusorvaaja. Englanniksi lähinnä kait Tool room machinist. No ei mitään, konttoristi soitti firmaan missä tämä paikka oli auki. Seuraavaksi suunnistimme sinne paikan päälle Mariannan kanssa. Vastassa olivat eestiläinen teknillinen johtaja Imant Meier ja suomalainen työkalumies Pertti Lehto. Pertti oli Helsingistä kotoisin. Marianna oli kaunis nainen, minun ikäinen eikä tämä nähdäkseni jäänyt Imantiltakaan huomaamatta. Pertti katsoi papereitani ja sanoi Imantille että Högforsin koulu on Suomen parhaita. Sinne valitaan vain parhaat opettajat ja parhaat oppilaat. Myöhemmin selvisi että Pertti keksi tämän siinä ihan omasta päästään. Firman johtaja oli eestiläinen Paul Kriisa ja yhtiökumppaninsa kanadalainen Jack Ball.

      Imant Meier puhui myös Suomea melko hyvin. Puhuttelun tulos oli että Imant otti minut töihin Pertin kaveriksi. Näkeniin kylmä viima ja mutaiset kumikengät. Pääsin sisähommiin. Kun menin Matin asunnolle niin siellä tapasin miehen, taisi olla Heino nimeltään, joka oli työssä Rex Chainbelt suuressa metalli firmassa. Sanoi että sinne pääset varmasti työhön ja tuttuun hommaasi, sorvariksi. Niin kävi että päätin vielä käydä katsomassa sitäkin paikkaa. Sielläkin oli työssä monta suomalaista. Siellä tein ensimmäisen kerran tuttavuutta tuumasen työntömitan, mauserin, kanssa. Nykyisissä työntömitoissa nappia painamalla näyttötauluun saa tuumat tai millit. Tuumilla teinkin työtä vuoteen 1990 asti kunnes rupesin käyttämään saksalaista metristä Waldrich Siegen telahiomakonetta. No niin, kummanko työn otan. Sama ongelma kun Malmsteenilla yhdessä laulussaan tyttökaverin valinnassa.

      Illalla Matin asunnolla puhuimme asiaa vielä Heinon kanssa kun soi puhelin ja siellä on Lehdon Pertti. Sanoin että olen kahden vaiheilla kumpaan hommaan menen. Sanoin että minua pelottaa kun en ollut varsinaista työkaluviilarin hommaa tehnyt. Työkaluosastolla olin ollut sorvarina Högforsilla kolme vuotta ja nähnyt sitä tuohua paljon. Siihen Pertti sanoi että minulla ei tule olemaan mitään vaikeuksia niin kauan kun hän on siellä. Puhuimme Pertin kanssa kait tunnin verran. Heino sanoi että kyllä hän niin mielellään veisi minut omaan työpaikkaansa mutta ”sitkeä on kaveri       sielläkin päässä”.

        Kun puhuin Pertin kanssa niin oli tunne että olen tekemisissä miehen kanssa joka on kiertänyt muutakin kuin tahkoa. Niin siinä lopullisesti sovimme että aloitan työn Export Tool firmassa. Teimme jatkuvasti 10-tuntista päivää ja lauantaina kuusi tuntia. Tuli paljon ylityötä ja sehän näkyy tilipussissa vaikka alussa olinkin harjoittelijan palkalla. Ostin Pertin kanssa työkalusarjan 200 dollaria että pääsin alkuun. Rahan lainasin Suomalaisesta Osuuspankista. Maksoin sen takaisin kahdessa erässä viikon väliajoin ja korkoa meni 1,32 dollaria. Ensialkuun jouduin opettelemaan yleisten kulkuneuvojen käytön työssä käydessä. Kun olin tienannut ja säästänyt rahaa kuusi kuukautta minulla oli kasassa 1000 dollaria. Pankki lainasi puuttuvat 2.300 ja pääsin hyppäämään uuden 1969 Ford Fairlane 500 Fast Back:in rattiin. Pertti sanoi että ”osta uusi auto koska sinusta ei ole käytettyjen autojen myyntimiesten vastapeluriksi”. Sen se muisti myös minulle teroittaa että jos tarvitsen lainaa niin mennä oikeaan pankkiin eikä mihinkään muihin hämäriin rahanlainaus paikkoihin.

         Suurimmat asiakkaamme olivat autotehtaat joille valmistimme kokoomalinjan työkaluja. Mallien vaihtuessa niitä oli uusittava vuosittain.  Vuonna-72 meitä meni porukka useamman kuukauden komennukselle Niagara Falls:in kaupunkiin GM:lle autonrunkoja valmistavaan tehtaaseen. Minä olin tuotantolinjalla remonttimiehenä. Työaika oli 10 tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa. Työ oli kahdessa vuorossa. Varsinaista työtä siinä oli hyvin vähän. Löystynyt pultti kiristää tai katkennut ohjaustappi vaihtaa. Tuntipalkan lisäksi saimme 25 dollaria päivässä komennusrahaa muistaakseni verottomana. Tämä oli vielä sitä aikaa kun piisiru ei kontrolloinut koneita. Rungon osia hitsasivat kasaan lankakoneilla oikeat ihmiset. Osat tehtiin, ja tehdään vieläkin vaiheittain suurissa prässeissä. Meidän viikon tili käteen oli silloin yli sata kertaa suurempi kuin tuntipalkka. Minulle maksoivat silloin muistaakseni 4.30 dollaria tunnilta. Minä sain kortteerata anopin serkun kotona lähes ilmaiseksi. Linda kävi välillä minua katsomassa. Talon väkihän oli hänelle ennestää tuttua. Silloin olin vielä aika uusi ukkomies. Avioon menimme tuokok.-71. Tällä reissulla työssä ollessa tuli tieto että Kanada on voittanut Moskovassa jääkiekon Canada- CCCP turnauksen viimeisen ratkaisevan ottelun. Kiekkoihmisille tärkeä tapahtuma kun siitä puhutaan vieläkin.

         Teimme kaikenlaisia vehkeitä Pertin kanssa yhdessä yli neljä vuotta. Siinä ajassa opin paljon uutta hyödyllistä asiaa. Pertti oli Talvi-ja Jatkosodan veteraani, tykistön asealiupseeri, ylikersantti. Kumpikin sota alusta loppuun. Taistelupaikat: Karjalan kannas, Viipurinlahti, Syvärin suiston lohkojen alueet. Yksi suuri työ otti vuoden päivät ja me olimme Pertin kanssa alkuun kahdestaan sen tekijöitä. Koneella valmistettiin vaahtokumia. Koneistajat ja hitsarit valmisti osat. Niitä tuli myös toisista konepajoista. Kone esikasattiin eri paikassa ennen lopulliseen paikkaan siirtämistä. Tietenkin kerkesimme puhua monenlaista asiaa työn lomassa. Esim. olihan Pertti minulle kuin elävä historiankirja millaista oli olla tykistössä Talvi- ja Jatkosodassa. Sotaa edeltävä Helsinki ja Pertin poikamiesajat siellä jne. Pertti hyväksyi minut täysin kaverikseen niin työssä kuin työn ulkopuolellakin.

       Pertti lähti Kanadaan sodan jälkeen Tillanderin työkalupuolen johtajan paikalta. Siellä oli toinenkin Suomen armeijan rintamamies, Jatkosodassa vapaehtoisena ollut eestiläinen Johannes Sets. Setsin Jussi puhui aivan hyvää suomea. Pertti näytti minulle kotonaan kahta kuparinväristä, Tillanderilla lyötyä mitalia. Venäläisellä kaivertajalla joka prässityökalun teki oli tullut kirjoitusvirhe. Mitalissa luki: Soumen kansalta 1918. Työkalu meni tuotantoon ennenkuin huomattiin se virhe. Johtaja oli sanonut Pertille että työkalu on tuhottava ja myös kaikki lyödyt mitalit. Pertti jätti kumminkin kolme mitalia, kaksi itselle ja yhden muulle henkilölle. Minua on kiinnostanut siitä lähtien paljonko arvoinen tällainen virhelyöty mitali olisi keräilijöille.

        Toukokuun lopussa 1973 muutimme Lindan kanssa länsirannikolle Vancouveriin. Tavarat tulivat auton perässä vuokratussa perävaunussa. Ajoimme lyhyttä päivää ja matka, 4000km, kesti toista viikkoa. Olimme telttamajoituksessa. Alkuun olimme Aaltosten luona kolme päivää. Olivat meidän tuttavia Toronton ajalta. Työtä lyötyi heti pienestä konepajasta, samoin asunto. Menin katsomaan työpaikkaa ja olisin saanut jäädä hommiin niiltä seisomilta mutta ei ollut työkalut mukana. Pomo sanoi että käykö  alkuun 5 dollaria tunti. Minä että kyllä käy. Ennenkuin ensimmäinen päivä oli illassa niin sanoi että hän maksaakin minulle 5.75. Tässä työmaassa olin kaksi vuotta. Ostimme Vancouverista vanhan talon samana syksynä. Hinta oli 29.500 dollaria. Palkka oli silloin 6.00 tunti. Viitonen puhtaana käteen. Palkkojen ja asuntojen hintasuhde oli silloinVancouverissa paljon edullisempi kuin nyt. Silloin riitti ammattimiehen kolmen vuoden nettopalkka vanhan talon ostoon.

       Näin kului neljä vuotta. Aaltosen Jaakko oli mennyt vuonna –74 työhön Vancouverista noin 30 km pohjoiseen Port Melloniin Howe Sound Pulp sellutehtaalle. Suositteli paikkaa minulle ja minähän innostuin asiaan ja sain sieltä työpaikan. Ennen tätä minun piti kuitenkin saada British Columbian ammattipätevyystodistus. Tehtaalla on Paperiliiton kanssa sellainen sopimus. Menin kirjastoon ja otin lainaksi kaksiosaisen kirjan Karl Hans Moltrech: ”Machine Shop practice”. Aivan loistavat oppikirjat. Niitä tavailin ylitöinäni pari kuukautta. Kirjoitettu testi sitten meni hyvin. Testien kysymykset kun otetaan kirjoista. En yhtään ihmettele vaikka kokenut ammattimieskään ei läpäise testiä jos ei lue ennen yhtään. Käytännön testi katsottiin tulleen suoritetuksi käytännön työssä yli kymmenen vuoden aikana.

        Aloitin tehtaan korjauspajalla koneistajana syksyllä 1977. Pojat, Erik ja Jesse tulivat kuvaan vuonna 1976 ja 1980. Vancouverin talo annettiin vuokralle ja muutimme alkuun firman taloon ihan tehtaan viereen. Vuokra muistaakseni noin satanen kuussa. Siihen kuului tehtaalta tuleva höyrylämpö. Asumisen ehtona oli että kuului tehtaan palokuntaan. Vuokran maksoi paloharjoituspalkalla. Harjoitukset oli kerran viikossa ja  ”jälkisammutus” paloasemalla harjoitusten jälkeen joskus venähti pitempäänkin. Silloin tehtaalla maksettiin 9.50 dollaria tunti. Kaupungissa sain tasan kympin. Vancouverin talo sitten aikanaan myytiin ja rakensimme uuden talon 1981 Gibsonin kylään noin 20 km Port Mellonin tehtaasta ja siinä olemme tänäkin päivänä. 

        Tehtaan yhteyteen rakennettiin 1990 Japanilaisten kanssa kimpassa sanomalehtipaperitehdas ja minusta tuli tehtaan ensimmäinen paperi- ja sellukoneiden telojen hioja. Hiomakone oli uudenaikainen, tietokoneohjattu. Oli ohjelmoitu kolmelle kielelle, Saksa, Englanti ja Ranska. Mittauksen saa valita, tuumat taikki millit. Kanadahan on ollut metrinen maa 70-luvun alusta lähtien. Tuumilla sitä siitä huolimatta konepajassa työskenneltiin koska työstökoneet oli tuumasia. Valmistettavat koneen osat, metrisetkin, oli siis piirretty tuumamitoille ja koneistajilla oli tuumaset mittausvälineet. Paperikone oli Valmetin rakentama ja metrisellä systeemillä. Sitäkin työtä kerkesin tehdä 16 vuotta ennen eläkkeellä jäämistäni vuoden lopussa 2006. Yhden kymmenen viikon pätkän olen ollut työssä sen jälkeen. Tuurasin vakituista telahiojaa kun oli sairaslomalla.

       Niin siis kävi ettei minusta täällä tullut rakennusmiestä. Kiitos vain Salosen Jokelle että antoi minulle ensimmäisen työpaikkani. Tuovisen Matista tuli sen alan eturivin ammattimies. Tekee vieläkin kaikenlaisia sisäremontteja ja asuu Vancouverin alueella. Jumppasen Jukka menestyi liikemiehenä. Ensin talonvuoraus ja rännibisneksellä Torontossa ja myöhemmin USA:n puolella muulla liikealalla. Asuu nykyään Floridassa.

       Matin mukana pääsi muuten työnmakuun noin vuotta myöhemmin Torontossa toinenkin tuttu Lieksalainen, Keräsen Erkki. Ei tullut Erkistäkään rakennusmiestä. Pääsi töihin Erkki Kontusen autokorjaamoon Torontossa ja siinä oppimaan maan tapoja. Erkillä oli entistä kokemusta  ammattikoulusta ja Lieksan Essolta. Keräsetkin muuttivat länsirannikolle meidän jälkeen ja Erkistä tuli Vancouverissa suuren GM diilerin päämekaanikko ja automaattivaihde spesialisti. Erkki jäi eläkkeelle pari vuotta sittten.

                                          Gibsons torstaina huhtikuun 14. 2011.

                                           Esko. A.

    

   

©2017 Poikien juttuja | Högforsin konepajakoulu - suntuubi.com