Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Eskon juttuja

 

Ystävämme ja huonetoverimme Esko Ahtiainen on tehnyt pitkän taipaleen työnperässä. Olemme sopineet, että Esko pistää muistelmia polkunsa varrelta näille sivuille. Esko kirjoitti:
 
 
Maailman menoa    
 
Sanotaan että mitä enemmän asiat muuttuu sitä enemmän ne pysyy samana. Toin äidiltä Lieksasta Linnan Täällä Pohjantähden alla kirjat. Rupesin niitä nyt lukemaan. 
Siinä kuvataan niitä torpparien häätöjä mökeistään. 
Vuokrasimme DVD:n, 1989 tehdyn Michael Mooren filmin, Roger and Me. Se on tarina General Motorsista silloin kun ne rupesi siirtämään tehtaitaan Mexicoon. 
Mooren kotikaupunkiin Flint, Michigan tuli tuhansia työttömiä. Eivät pystyneet maksamaan kiinnelainojaan. Nyt tullaan siihen häätökohtaan. Oli kuvattu filmille monta 
häätöä ja yksi häätö oli joulu aaton aattona. Sheriffin mies tuli ja siinä ruvettiin kantamaan talosta tavaroita ulos tienvarteen taivasalle. 
Perhe oli valmistautunut joulunviettoon ja siinä meni mm joulukuusi ja lasten joululahjat ulos samaan kasaan. Enpä ole karskimpaa joulun tunnelman 
vastakohtaa ennen nähnyt. Tämä tapahtui rauhanajan oloissa USA:ssa  eikä Suomessa jossain Talvisodan melskeissä kun piti keritä pois sodan jaloista. 
Niin se on että torppari asui kartanon mökissä ja asuntovelan maksaja asuu pankin asunnossa.
Samaan aikaan puhui GM:n pääjohtaja Roger Smith samassa kaupungissa joulujuhlassa. Sanoi mm: Joulu on siitä suuri juhla kun se on niin totaalinen kokemus. 
On se aika totaalinen kun aaton aattona kannetaan tavarat tienvarteen ja siitä voi ehkä hyvällä tuurilla päästä pelastuarmeijan suojiin yöksi. Että kiire oli silläkin häädöllä. 
Ja kun niitä mökkejä ei kukaan kuitenkaan osta tämmöiseltä työttömyysalueelta. Ränsistyvät ja lahoavat pystyyn. Se onkin melkoinen näky nyt kun niitä alueita katsoo. 
On korttelikaupalla taloja kuin kummitus kertomuksissa mikä minnekin päin kallellaan, räystäät tippuvat ja verannat sortuvat.
Tämähän tapahtui yli kaksikymmentä vuotta sitten ja oli vain alkusoittoja siihen mitä on tapahtunut viimeisen parin kolmen vuoden aikana. 
Tämä viimeinen rysäys tosin oli pankkien tekemä kupla joka ikävä kyllä puhkesi.
Näin vuosia sitten TV:ssä yhden yhtä sattuvan joskin toisenlaisen kuvan. Oli aikainen aamu afrikkalaisella pakolaisleirillä. 
Kaikkialla oli hiljaista ja ihmiset nukkuivat taivasalla ryhmissä. Valveilla oli filmaaja jonka kamera oli suunnattu tähän nukkuvaan leiriin. 
Silloin sieltä yhdestä ihmisryhmästä rupesi hiljaa nousemaan jaloilleen pieni laiha poika. Sen jaloille nousu oli hidas ja vaivalloinen. 
Kuvaaja seurasi sen koko tapauksen. Kukaan ei puhunut sanaakaan, sanat olisivat olleet liikaa. 
 
Terv. Esko.
 
 
 
 
 
Sanotaan että mitä enemmän asiat muuttuu sitä enemmän ne pysyy samana. Toin äidiltä Lieksasta Linnan Täällä Pohjantähden alla kirjat. Rupesin niitä nyt lukemaan. 
Siinä kuvataan niitä torpparien häätöjä mökeistään. 
Vuokrasimme DVD:n, 1989 tehdyn Michael Mooren filmin, Roger and Me. Se on tarina General Motorsista silloin kun ne rupesi siirtämään tehtaitaan Mexicoon. 
Mooren kotikaupunkiin Flint, Michigan tuli tuhansia työttömiä. Eivät pystyneet maksamaan kiinnelainojaan. Nyt tullaan siihen häätökohtaan. Oli kuvattu filmille monta 
häätöä ja yksi häätö oli joulu aaton aattona. Sheriffin mies tuli ja siinä ruvettiin kantamaan talosta tavaroita ulos tienvarteen taivasalle. 
Perhe oli valmistautunut joulunviettoon ja siinä meni mm joulukuusi ja lasten joululahjat ulos samaan kasaan. Enpä ole karskimpaa joulun tunnelman 
vastakohtaa ennen nähnyt. Tämä tapahtui rauhanajan oloissa USA:ssa  eikä Suomessa jossain Talvisodan melskeissä kun piti keritä pois sodan jaloista. 
Niin se on että torppari asui kartanon mökissä ja asuntovelan maksaja asuu pankin asunnossa.
Samaan aikaan puhui GM:n pääjohtaja Roger Smith samassa kaupungissa joulujuhlassa. Sanoi mm: Joulu on siitä suuri juhla kun se on niin totaalinen kokemus. 
On se aika totaalinen kun aaton aattona kannetaan tavarat tienvarteen ja siitä voi ehkä hyvällä tuurilla päästä pelastuarmeijan suojiin yöksi. Että kiire oli silläkin häädöllä. 
Ja kun niitä mökkejä ei kukaan kuitenkaan osta tämmöiseltä työttömyysalueelta. Ränsistyvät ja lahoavat pystyyn. Se onkin melkoinen näky nyt kun niitä alueita katsoo. 
On korttelikaupalla taloja kuin kummitus kertomuksissa mikä minnekin päin kallellaan, räystäät tippuvat ja verannat sortuvat.
Tämähän tapahtui yli kaksikymmentä vuotta sitten ja oli vain alkusoittoja siihen mitä on tapahtunut viimeisen parin kolmen vuoden aikana. 
Tämä viimeinen rysäys tosin oli pankkien tekemä kupla joka ikävä kyllä puhkesi.
Näin vuosia sitten TV:ssä yhden yhtä sattuvan joskin toisenlaisen kuvan. Oli aikainen aamu afrikkalaisella pakolaisleirillä. 
Kaikkialla oli hiljaista ja ihmiset nukkuivat taivasalla ryhmissä. Valveilla oli filmaaja jonka kamera oli suunnattu tähän nukkuvaan leiriin. 
Silloin sieltä yhdestä ihmisryhmästä rupesi hiljaa nousemaan jaloilleen pieni laiha poika. Sen jaloille nousu oli hidas ja vaivalloinen. 
Kuvaaja seurasi sen koko tapauksen. Kukaan ei puhunut sanaakaan, sanat olisivat olleet liikaa. 
 
 
Terv. Esko.
 
-----------------------------------------------------------

 
Gibsons, BC.   Perjantaina 13. huhtik.2010.

 Valkonaamat Intiaanien saunassa.

         Tuli mieleen että olisiko syytä laittaa muistiin tällainen tapaus. Katselin Nettiä enkä löytänyt kavausta Intiaanien hikimaja (Sweat Lodge) seremoniasta suomenkielisen mukanaolleen kuvaamana. Niitä seremonioita on varmaan monenlaisia riippuen heimosta ja mihin tarkoitukseen seremonia suoritetaan. Kerron sen missä itse olin niinkuin muistan. Erik oli myös siinä mukana ja on parhaillaan käymässä ja voi auttaa muistiani.
          Kesällä –91 teimme koko perheen kanssa matkan pohjoiseen Jukonin (Yukon) territorioon. Siis minä, Linda, pojat Erik ja Jesse. Olimme sopineet että olemme perillä 9 päivää Kanadan Baha’i yhteisön Jukonin keskuksessa. Keskus oli lomakylän tapaan rakennettu. Päärakennuksessa oli keittiö, kokoustilat jne. ja huoneita vieraille. Oli myös eri kokoisia erillisiä mökkejä. Olimme sopineet että otamme mökin.
       Matkan teimme ilman retkeilyvaunua. Matkaa sinne kertyy meiltä jonkun verran enemmän kuin ”Hangosta Petsamoon” koska käyttämämme Alaska Highway valtatie tekee suuria suunnan muutoksia. Se käy pohjoisessa preerioilla asti itään päin. Sitten seuraa Brittiläisen Kolumbian-Jukonin rajaa länteen päin. Tämä Alaskan tie rakennettiin Amerikan armeijan toimesta sota-aikana. Suomi ja British Columbia ovat pohjois-eteläsuunnassa saman pituisia. Meillä kesti matka yhteen suuntaan viisi päivää. Siihen kuului päivän vierailu tuttavien luona matkan varrella.
       Maisemaa siihen mahtuu monenlaista, vuorta, tasankoa, loputonta korpea. Meille uusi näky oli veden vaivaamilla tasasilla alueilla hyvin tiheässä kasvava kitukasvuinen kuusimetsä. Ne puut eivät saa maahan kunnon juuria ja kasvaa vinksottavat mikä minnekin päin vinossa. Voi olla että ikirouta myös estää veden imeytymisen maahan ja puitten normaalin kasvun. Näitä alueita kesti ajaa tuntikaupalla. Toinen mieleenjäänyt asia oli kallis bensa ja huono kahvi ja jotenkuten kasaan kyhätyt kalliit motellit. Jopa BC Hydron ( valtion sähköyhtiö) W.A.C. Bennettin 2700 megawatin voimalaitoksen vierailukeskuksen kahvi Peace Rivelillä oli kuin tiskivettä. Ei se kyllä mitään maksanutkaan. Voimalaitoksen pato on maapato jonka korkeus on 168 m ja leveys 2068 m. Joka päivä matkalla aamupäivällä pysähdyimme sopivaan paikkaan tien varteen ja keitimme omilla vehkeillä kahvin. Ruokaa emme laittaneet, söimme valmista.
       Lähellä Jukonin rajaa sijaitsee Liard Hot Springs kuumat lähteet. Siellä kävimme kaikki polskimassa. Virtaavassa vedessä voi jokainen hakea mieleisensä lämpötilan. Ylävirrassa on kuumempaa ja alavirrassa viileämpää vettä. Siinä voi uida, makailla, istua pohjalla tai veteen laitetuilla penkeillä.  Muuten paikka oli oikein hienosti jätetty lähes luonnontilaan. Turistien iloksi lähteen ympärillä pyöri melko kesyn tuntuinen hirvi. Yksi rekkakuski sanoi että etenkin talvella paikka on erittäin kaunis. Pakkasessa höyryävä vesi ja ympärillä huurteiset puut.
       No, lopulla ylitimme Jukonin rajan ja siitä vähän pohjoiseen on Whitehorse, Jukonin territorion pääkaupunki. Siitä jatkoimme matkaa noin 50 km Lake LaBarge järvelle määränpäähämme. Järvi on oikeastaan Jukon joen laajentuma. Valitsimme sieltä mökin ja rupesimme taloksi. Keskuksessa oli järjestetty erilaista ohjelmaa niiden 9 päivän ajaksi minkä siellä olimme. Oli luentoja, keskusteluryhmiä, luontoretkiä. Muut osanottajat olivat eri puolilta Kanadaa mutta erikoisen paljon porukassa oli Jukonin ja Alaskan intiaaneja. Intiaanimiehet veivät nuoria metsään ja siellä näyttivät heille monia perinteisiä erätaitoja ja kasveihin ym. liittyviä asioita. Jukonissa oli minulla niin kotoinen olo kun se on sijainniltaan niinkuin Alaskakin Suomen korkeudella. Kesäinen päivä on pitkä ja yö valoisa.
        Yksi asia minkä porukalla teimme oli rakentaa intiaanien perinteinen ns. Sweat Lodge, hikimaja. Paikan läpi virtasi pieni joki ja joen ranta oli hikimajalle juuri sopiva paikka. Majan rakentaminen ei käy niinkuin äkkinäinen luulisi. Siihen liittyy tietyt seremoniat. Valitaan oikeat notkeat noin onkivavan paksuiset puut rungoksi mistä saa taivutettua puolipyöreän kupolin. Runkopuitten reikiin maahan sirotellaan intiaanien perinteistä seremonia-ainetta, tupakkaa. Sweat Lodge seremonia on perinteinen hengellinen seremonia ja myös siihen liittyvät valmistelut tehdään suurella kunnioituksella. Tarkoitus on hakea sekä ruumiin että hengen parannusta.
      Majan rungon käytännön syistä peitimme valkoisen miehen materiaalilla, vahvalla huovalla. Näin sisälle syntyy täysin pimeä tila. Majan läpimitta oli noin 3,5 tai 4 metriä. Korkeutta noin 1,5m. Kerralla sisään mahtui ainakin noin 15 henkeä istumaan kahteen rinkiin. Seurakunta jakaantui melko tasan Intiaaneihin ja valkonaamoihin. Oviaukon lähelle kaivettiin kuoppa kiuaskiville. Pitäähän saunassa kiuas olla. Teoriassa majan pyöreän kupolin toinen puolikas jatkuu maan sisään jolloin ajatuksissa siitä syntyy kuin pyöreä pallo. Silloin osanottajien ajatellaan olevan kuin maaemon kohdussa.
       Lämmityspuut sahattiin vajaan metrin pitkiksi. Se oli aikaisemmin kaadettua hitaasti kasvanutta oksaista kuivaa pohjoisen mäntyä ja sitkeää kuin katumattoman nahka. Minä olin se vapaaehtoinen joka ne puut halkaisi. Oli sitä voimaakin vielä silloin jonkun verran. Tulee viereen Al, Vietnamin sodan veteraani ja judon mustan vyön Ameriikan Navajo ja katsoo minun touhua. Sanoo, ” ystävämme British Columbiasta näyttää meille miten halkeaa puu”. Al kuului keskuksen henkilökuntaan.
      Kiuaskivet kerättiin joen rannasta. Niitä on tarkka luku 28 kappaletta ja ovat kooltaan noin 15-20 senttiä. Kivet kuumennetaan ulkona nuotiossa punahehkuun. Tällainen saunanlämmitys on puulle hupaa mutta eipä ollut puukaan kortilla. Seremonia on neliosainen ja jokaiseen osaan otetaan nuotiosta seitsemän kiveä. Me kannoimme kivet nuotiosta majan sisään lapiolla. Seremonian suoritti sen osaava intiaani omalla kielellään. Hän oli mahdollisesti nykyinen Tagish heimon päällikkö Jukonista Mark Wedge.
       Osanottajat istuimme täysin pimeässä majassa kahdessa ringissä. Ahtauden tunnetta ei ole ollenkaan. Tuntuu päinvastoin kun olisi yksin suuressa tilassa kun vieruskaveria ei näy. Muuta ei pimeydessä näkynyt kuin kivien hehku ja siinä pienessä valossa juuri erottuva seremonian pitäjän hahmo. Tämä tilaisuus oli yhtä aikaa sekä miehille että naisille joten kaikki piti päällään jonkunlaista pukua. Seremonia mestari puhuu, heittää kipolla löylyä ja sirottelee välillä vähän tupakkaa kuumille kiville.
        Tämän neliosaisen seremonian tarkoitus on että haetaan parannusta luonnolle, erikseen sen feminiinisille ja maskuliinisille osille, osanottajien sukulaisille, ja lopuksi viimeisessä osassa osanottajille itselleen.  Jokainen joka halusi voi vuorollaan puhua ja sanoa kenen elämään haluaa parannusta. Sieltä pimeydestä kuului jonkun puhuessa toisten osanottajien niinkuin myötteleviä ääniä. Tuli mieleen ne entisten lännen sarjakuvien intiaanikokoukset joissa sanottiin aina välillä, ugh.  
       Jokaisen noin 20-30 min. kestävän osan jälkeen oli ulkona vilvoittelutauko siinä joen rannalla. Löyly majassa oli yksi parhaita mitä olen kokenut. Jos tuntuu liian kuumalta niin pois saa lähteä kesken kun ensin sanoo ”all my relations” ( kaikki omaiseni).  Pieni Gordie poika tunsi olonsa jo liian kuumaksi ja siinä hiljaa sanoi siitä veljelleen. Veljensä Janoel sanoi että sano vain ” kaikki omaiseni” ja pääset ulos. Ei kuitenkaan lähtenyt pois ennenkuin tauon aikana. Tauon aikana nuoret pojat innostuivat hyppimään tulen yli mutta vanhempi väki sanoi että niin ei pidä tehdä koska se tuli ei ole mikä tahansa nuotio vaan seremonia tuli. Muutenkin siinä kuuluu käyttäytyä arvokkaasti.
       Tähän seremoniaan ei yleensä kalpeanaamoilla ole asiaa. Me sen kuitenkin näimme. Nykyään saavat Intiaanit vapaasti pitää oman kulttuuriinsa kuuluvia menoja kuten heille tärkeää Potlatch juhlaa. Heitä siinä myös tuetaan hallituksen taholta. Aina ei ole näin ollut. Ennen ne oli lailla kielletty ja seremonia esineet, mm. taidokkaasti tehdyt kallisarvoiset naamarit ja muu esineistö varastettiin museoihin, muihin kokoelmiin tai tuhottiin.
        1850-luvulla tehtiin laki intiaanien sulauttamisesta valtakulttuuriin. 1920 tuli laki intiaanilasten pakollisesta kouluun menosta. Lapset otettiin vanhemmiltaan pois lain voimalla ja vietiin valtion tukemiin eri kirkkojen pitämiin asuntolakouluihin missä oman kielen puhuminen oli kielletty eivätkä koululaiset päässeet käymään kotonaan. Enin osa kouluista, noin kaksi kolmasosaa, oli katolisen kirkon kouluja. Myös Anglikaani kirkolla ja Yhdistynyt (United) kirkolla oli omat koulunsa. Tarkoitus oli että intiaanit näin vähitellen ”valkaistaan”. Näitten koulujen jättämä jälkipyykki on likaista. Lapset siellä olivat voi sanoa lähes lainsuojattomia henkilökunnan mielivallan armoilla. Tehtyjä vahinkoja on nyt yritetty korjailla rahakorvauksin ja muutenkin. Enimmillään näitä kouluja oli 80. Viimeinen tämäntyyppinen koulu Kanadassa suljettiin 90-luvulla.
      Jukonin Dawson City on jäänyt historiaan 1800 luvun lopun suuren Klondike kultaryntäyksen ansiosta. Siellä tarpoi Jack London muitten mukana. Noin 30.000 kullanetsijää, kolmasosa matkalle lähteneistä pääsi perille. Dawson Cityssä syntynyt ja kasvanut suuri kirjailijamme Pierre Berton on kuvannut sen kultakuumeen ja sinne menon lähes uskomattomat vaikeudet kirjassaan Klondyke.
       Kun tulimme kotiin niin Erik päätti rakentaa tuonne alas karhujen valtakuntaan, meidän takametsän läpi virtaavan Chaster joen kanjoniin, oman hikimajan. Päällystysainetta, tehtaan paperikoneen filttiä meillä oli tarpeeksi vaikka rakentaisi sirkusteltan. Kerran kun Erik taas meni majalleen niin huomasi että joku, emme tiedä kuka, oli tuonut sinne tavaroitaan ja nähtävästi muuttanut sinne asumaan. Sitä porukalla ihmeteltiin ja naurettiin. Talven tullen torppari oli hävinnyt. Tuskin kaveri tiesi että mikä maja se oli.   

 

     

                                         

             Matka kaktusten valtakuntaan.

 

          Kesällä 2003 saimme tietää että anoppi luopuu aikoinaan täällä Vancouverissa käytettynä ostamastaan, hänelle nyt tarpeettomaksi käyneestä  retkeilyautostaan. Me saisimme sen ilmaiseksi vain remontin maksamalla jos haluamme, tai muuten hän myy sen pois. Lensimme Lindan kanssa Torontoon katsomaan tilannetta. Auto oli ollut käyttämättä seitsemän vuotta vähän kuin kesämökin virassa ja oli nyt korjaamolla jonkunlaisessa perusremontissa että sen voi laittaa takaisin liikenteeseen. Se oli 1987 mallia, Fordin alustalle rakennettu 7.3 m pitkä ja 7.5 litran V-8 bensiinimoottorilla varustettu. Tyhjäpaino 4200 kg. Keskikulutus satasella noin 27 litraa ja tankin koko 150 litraa. Auton kunto ei kehuja kestänyt mutta otimme sen kuitenkin. Maksoin korjaamon laskun 3800 dollaria ja ajoimme auton kotiin tänne länsirannikolle. Matkaa on yli 4000 km. On olemassa sanonta että mikään ei ole niin kallis kuin ilmainen auto. Sitä en ollut vielä silloin kuullut. Kuitenkin, korjautin, korjailin ja kunnostin autoa monesta paikasta sisältä ja ulkoa ja teimme sillä useita matkoja.

      Syksyllä 2007 olin jo eläkkeellä ja päätimme lähteä käymään Arizonassa. Lopullinen tavoite oli Phoenixista etelään Eloyn pienessä kaupungissa sijaitseva Desert Rose (erämaan ruusu) Baha’i instituutti.  Eloy:ssa asuu paljon ihmisiä jotka osaavat vain espanjaa. Mexikosta tulleita suurin osa, luulisin.

    Matka alkoi marraskuun 7 päivä. Ennen matkaa olimme kyselleet David ja Carol Bowielta teistä ym. matkaan liitttyvästä. He, ja etenkin David, ovat käyneet siellä monta kertaa. Silloin David sanoi että jos ajatte etelä-Kaliforniassa tiellä numero 58 niin siellä Tehachapi nimisellä paikkakunnalla on heidän tuttu vanha pariskunta. He ovat siellä hyvin yksinäisiä ja ilahtuisivat jos me kävisimme siellä heitä tervehtimässä ja veisimme täältä Davidin ja Carolin terveiset.

      Ylitimme USA:n rajan missä ottivat ensimmäiseksi pois meidän greippihedelmät. Niitä ei saa maahan tuoda. Ennen se tarkastus oli vasta Kalifornian rajalla. Se ei vaikuttanut asiaan mitään että ne olivat Amerikan puolelta Kanadaan tullutta tavaraa. Tämä rike ei ilmeisesti ole kovin suuri koska  meitä ei pantu rautoihin. Kun tullin mies menee mylläämään autoon niin sinne ei saa mennä omistaja mukaan. Heti alkumatkasta auton takavalojen sulake rupesi kärähtelemään. Pimeällä takavalojen puuttuminen kiinnittää poliisin huomion hyvin helposti. Vika voi olla niin monessa paikassa. Tulimme pienelle huoltoasemalle jossa oli samassa myös korjaamo. Ostin bensaa normaalimäärän noin sata litraa ja kerroin huoleni aseman miehelle. Ensimmäiseksi mies kysyi että onko autossa  johdot perävaunun valoja varten. Minä että kyllä niitä siellä on. Sillä ei mennyt kuin minuutti kun mies tuli auton takaosan alta pois ja sanoi että täällä hankaa paljas johto runkoon. Laittoi teippiä ympärille ja vika oli korjattu. Kysyin hintaa ja mies sanoi että ei mitään noin pienestä hommasta. Olin niin iloinen että se huoli oli ohi ja annoin miehelle kympin tai kaksi en muista tarkkaan. 

       Ehkä neljäntenä matkapäivänä Kaliforniassa Lindan silmä rupesi pahasti punoittamaan. Menimme Sonoran sairaalaan että lääkäri sitä katsoo ja kirjoittaa reseptin silmätipoille. Reseptin saimme ja tipat saimme apteekista. Reseptin kirjoitus 300 dollaria ja tipat 17.90. Puhelin siinä odotellessa sairaalan vastaanottotiskin naisen kanssa ja hän haukkui sen heidän terveydenhoitosysteemin alimpaan kattilaan. Tuntui olevan hyvin perillä myös meidän systeemistä.

       11 päivä marraskuuta Fresno, Kalifornia, iltajuhlassa istuin samassa päydässä kahden kiinteistömiehen kanssa. Yksi oli rakentaja ja toinen myyntimies. Kyselin kuinka menee sillä rintamalla. Kuolleen hiljaista on, oli vastaus. ”Miten kuollutta”, kysyin. ”Näin kuollutta” sanoi myyntimies ja pani etusormen ohimolleen. Eikä ollut töitä rakentajallakaan. Suuri Romahdus oli alkanut.

      Kuudentena matkapäivänä, 12 marraskuuta tulimme Tehachapin pieneen kaupunkiin. Parkkasimme auton pääkadusta syrjään ja söimme autossa lounaan. Linda siinä samalla tutki turistiopasta. Yksi nähtävyys olisi lähellä sijaitseva Botanical Gardens (kasvitieteellinen puutarha). Olimme jo erämaa-alueella ja tällainen nähtävyys olisi varmaan mielenkiintoinen. Opaskirja sanoi että on parasta soittaa sinne puutarhaan ennen menoa että on varmasti auki, ja niin teimme. Muutaman kilometrin ajon jälkeen tulimme perille ja siellä seisoi vanha mies auki olevan portin kupeessa. Ajoimme sisään ja pysähdyimme oikealla olevalle parkkipaikalle.

       Yksi silmäys ympäristöön sanoi heti että täällä ei käy paljoa ihmisiä. Parkkipaikkaa reunustavat puukehikot olivat ajan harmaannuttamat ja siellä täällä kasvoi ruohotuppoja ja muita itsestään sinne tulleita pikku kasveja. Kysyin hintaa. Se on kymppi hengeltä sanoi ukko. Minusta kuulosti kalliilta. Päätimme kuitenkin katsoa puutarhan. Saimme liput, tai ei me mitään varsinaisia lippuja saatu, ukko vain sujautti kakskymppisen taskuunsa. Saimme ohjeet mistä kohtaa kierros alkaa ja niin läksimme katselemaan erämaan kasvistoa. Mukaan läksi myös oikein lauhkea suuri valkoinen koira. Meistä etuoikealla noin sadan metrin päässä näkyi suuri kuin hienon kartanon tyylinen tiilinen asuinrakennus.

      Kiersimme puutarhaa ja kaikesta näkyi että paikka on ollut vailla mitään hoitoa kenties kymmeniä vuosia. Oli se mielenkiintoinen siinä mielessä että näki miten luonto ottaa takaisin maan jota ei hoideta. Erämaailmastossa tämä prosessi on vain hidas. Kasvejakin oli monenlaisia oikein nimilappujen kanssa. Kierros kesti noin tunnin ja olimme takaisin lähtöalueellamme. Nousimme autoon ja ajoimme portin luo joka oli nyt kiinni. Oletin että siinä on jonkunkainen automaatti aukaisija. Mitään ei tapahtunut ja nousin autosta tutkimaan tilannetta. Siinä portin vieressä oli ohje että paina summeria niin portti aukaistaan kauempaa käsin. Painon summeria ja jäin odottamaan. Summerin ääni kuului selvästi talosta päin. Ei mitään! Rupesin painamaan summeria tosissani ja pitkään, sama tulos. Tutkin niitä vehkeitä että jos siinä on jossain aukaisunappi mutta ei ollut. Välillä painoin summeria ja taas odotimme.

        Sanoin Lindalle että lähden taloon päin tutkimaan tilannetta. Talon vieressä oli häkki jossa raivosi pari kolme koiraa. Minulle oli täysin selvää että jos ne pääsevät irti niin olen kuoleman oma. Talo oli hienolla tyylillä rakennettu suuri tiilitalo. Leveitten pääovien edessä oli tiiliaidalla reunustettu tiilipatio josta tuli alas reilu viisi metriä leveät tiiliportaat. Tiilipatio jatkui talon sivulle. Kaikkialla oli rojua ja roskaa. Patiolla oli useita pitkällään makaavia aukinaisia koiranruokasäkkejä. Ruokaa oli levinnyt ympäriinsä. Huutelin ”hello” onko ketään kotona. Ei mitään eloa. Kurkistin ikkunasta sisään. Ja mikä näky! Siellä oli ollut hieno sali jossa oli vielä nähtävästi ne entisajan hienot huonekalut mutta nyt lattia oli täynnä kaikenlaista rojua ja kaiken kruunasi katosta riippuva täysin valaistu noin metrin läpimittainen hieno kattokruunu. Minua jo rupesi pelottamaan. Häkissä raivoavat koirat eivät lisänneet turvallisuuden tunnetta. Jälkeenpäin tuli mieleen että muuta ei enää tunnelmasta puuttunutkaan kuin seinää vasten nojaava verinen kirves.

      Kävelin takaisin autolle miettimään mitä tehdä seuraavaksi. Turistioppaassa oli paikan puhelinnumero. Päätimme kokeilla sitä. Piti vain löytää puhelin. Meillä ei ollut matkapuhelinta.  Kiipesin aidan yli ja näin että tien toisella puolella jyrkästi nousevassa rinteessä oli harvassa taloja. Meidän puolella tietä pienen matkan päässä oli sheriffin toimisto. Menin lähimpään taloon. Näytti että siinä ei ole asukkaita. Kävelin rinnettä ylös seuraavaan taloon jossa ei oltu kotona. Kolmannessa talossa pesi nuori nainen vesiletkulla ajotietään. Esitin asiani ja kysyin saanko käyttää puhelinta. Kyllä saat sanoi nainen ja toi minulle langattoman puhelimen. Soitin numeroon ja se vastasi heti. Sanoin kuka olen ja haluan päästä portin ulkopuolelle. Kyllä järjestyy, kuului luurista. Kävelin rinteen alas ja näin että portti oli auki. Ukkoa ei näkynyt. Linda ajoi auton portista ulos ja niin olimme päässeet vapauteen.

      En jättänyt asiaa ihan siihen vaan kävelin siinä lähellä olevaan sheriffin toimistoon. Sheriffi ei ollut toimistossa, siellä oli konttorinainen. Sanoin että olimme tunnin verran lukitun portin takana tuossa viereisen puutarhan parkkipaikalla ja että puutarhan pitäjä ei kenties enää kykene hommaansa hoitamaan, kenties unohti että me siellä sisäpuolella olimmekaan. Ja on väärin muutenkin että sellainen kaatopaikaksi muuttunut paikka on ollenkaan turistioppaassa nähtävyyksien listalla. Heti minun ensimmäisestä lauseesta lähtien konttorin nainen asennoitui naapurinsa ukkoa puolustavalle kannalle. Sanoi että pääseehän sieltä pois kun kiipeää aidan yli. Pääsee, pääsee! Kuka pääsee ja kuka ei. Meidän kahden hengen porukasta puolet pääsi ja puolet ei. Sanoin että olisi ehkä hyvä jos sheriffi kävisi puhumassa ukolle että tällainen valitus on tehty. Sen lupasi nainen että tekevät. Sitä se konttoriapulainen sanoi monesti että ei ole tapahtunut rikosta. Minä sanoin että en tullutkaan tänne siinä mielessä että teen raportin rikoksesta vaan toisessa tarkoituksessa. Konttorinainen sanoi että paikka on senkin takia hoitoa vailla kun sen omistuksesta on tapeltu kauan oikeudessa.

       Matkan jatkuessa nyt jo tapahtuneelle naureskellen puhelimme että äskeinen puutarhabisnes ei kai nähtävästi ollut sitä lajia missä yön pimeydessä  heiluu lapio puun alla ja missä turistit katoavat kuin heidät, kirjaimellisesti, maa olisi niellyt. Eihän kukaan voisi epäilläkään mitään kun on poliisiasema vieressä. Linda on hyvin innokas Englantilaisten murhamysteerioiden seuraaja ja myös sen aiheisten kirjojen lukija.

       Se vanha pariskunta Tehachapissa jäi meiltä tapaamatta. Puhelin ei vastannut ja jatkoimme matkaa samana päivänä Arizonan puolelle. Seuraava tavoitteemme oli Arizonan suurin nähtävyys, Grand Canyon. Leiriydyimme Williams nimiseen paikkaan mistä käsin teimme päivämatkan Grand Canyoniin junalla. Juna ei ollut ainakaan luotijuna vaan se hiljalleen mennä kolisteli savuavan dieselin vetämänä. Matkan ajaksi oli järjestetty ohjelmaa. Konnari, musta mies, oli melkoinen humoristi ja oli myös musiikkiohjelmaa useampaa sorttia. Perille tultua kaikki matkalaiset katselimme sitä mahtavaa kanjonia muutaman tunnin. Tulomatkan aikana rupesi tapahtumaan. Meidät ”ryöstettiin” vanhaan lännen malliin. Junan vauhti hiljenee ja hätääntynyt konnari juoksee vaunun läpi veturiin päin: ”Mitä, mitä nyt tapahtuu, ei tällaista ole ennen sattunut”. Ratsailla oleva naamioitu ja aseistettu rosvokopla kuudestilaukeavat kädessä pysäytti junan. Miten ne sen sai aikaan, en tiedä. Vanhassa lännessä muistaakseni vierittivät ison kiven radalle. Siinä oli juuri sellaisetkin tyypit että olivat kuin ”Iso Pete, Pikku Pat, ganstereita molemmat”. Annoin minäkin ”rosvoille” pari dollaria, pitäähän olla juonessa mukana. Mutta sitten tuli vaunuun sheriffi, onneksi oli mukana, ja remat selvisi. Eihän sheriffin käden tarkkuudelle ammunnassa pärjää minkäänlainen rosvo.  Loppumatkalla matkustajat jututtivat sheriffiä. Kertoi mm. näytelleensä lännen filmeissä.

      Etelävaltioiden alueella on suuret erämaa-alueet. Kaktuserämaa on hienoa katseltavaa. Suuren Saguaro kaktuksen käsivarret, minulle kerrottiin, ovat kaktuksen tasapainoa varten. Kaktus kasvaa aina täydellisessä tasapainossa ja käsivarret kasvavat siltä puolelta missä tarvitaan vähän lisää painoa. Näitten  kaktuksien koloissa pesii myös linnut. Olimme erämaan leirialueilla monta päivää. Tuttavamme Dick Davies meidän kylältä tuli sinne myös meidän seuraksi ja teimme lyhyitä retkiä ympäröivään maastoon. Kaikkialla on monenlaisia piikkikasveja. Toisia pitää varoa tosissaan. Yhden, ”hyppykaktuksen”, piikit loksahtavat kiinni kengänpohjan kumiin puoli tuumaa syvään. Yhtä kaktuslajia, ”päärynäkaktusta” taas porukoissa liikkuvat pekarit (villisiat) kuulemma popsii suihinsa ilman mitään vaikeutta. Saa ihmetellä niitteen suunahkoja. ”Tynnyrikaktus” on taas niin piikkien peitossa pitkin ja poikin että siihen ei pääse käsiksi mikään eläin mistään päin.

        Korkean erämaan (5000-7000 jalkaa) päivälämpö on jopa kuuma vielä marraskuussakin mutta aamulla voi olla paikat jäässä. Öinen tähtitaivas siellä on erittäin kirkas ja selvä. Kuvioista en saanut selvää, olivat jo niin paljon erilaiset. Desert Rose paikassa olimme neljä päivää. Teimme Dick Daviesin kanssa kävelymatkoja ympäröivään erämaahan. Oli niin erilaista ja mielenkiintoista omalla tavallaan. Siellä erämaassa reuhotti myös jääkaappi ovi auki. Arizonan Desert Rose instituutti on yhden Kanadalaisen miehen aikaansaannos. On kait rahaa enemmän kuin meillä paperitehtaan duunareilla, vaikka liian hyväpalkkaisia olemme kuulemma mekin. Kotimatkalla kuun lopussa tuli jo korkeissa vuoren solissa lunta. Ei onneksi kuitenkaan haitaksi asti. Bensiini oli USA:ssa silloin kallista, jokseenkin tarkkaan dollari ja litra. Joskun yli, joskus alle. Matkakustannuksista suurin oli polttoane, ei leirimaksut ja ruoka ym. Liikenne, etenkin rekkarahti on Amerikan päävaltateillä valtavaa. Käytimme paljolti pienempiä maanteitä. Niissä on taas se haitta että ovat vain kaksikaistaisia ja kiireisimmät ohittajat roikkuu takapuskurissa. Missä vain vähänkin oli tilaa niin ajoin tien sivuun ja laskin nopeamman liikenteen ohi. Jos matkaaja ei muuta yösijaa keksi niin valtateiden varsilla on lepopaikkoja joissa voi olla omassa autossaan yötä. Rauhatontahan niissä on mutta on niissä turvallisempaa olla suuremmassa porukassa kuin jossain ihan yksin.

        Pidimme retkeilyautoa vielä pari vuotta. Sen moottoriin tuli nakuttava sivuääni ja minun hermot ei kestäneet sitä ajaessa kuunnella. Tarjosin sitä korjatavaksi kahteen korjaamoon mutta eivät olleeet kiinnostuneita. Vanha kone ja hankalassa paikassa korjata. Vaihtomoottorin laitto, jos sellaisen löytäisi, olisi ollut noin 3000 dollaria, sama kuin moottorin suuri remontti. Olin siihen mennessä pannut siihen kaikkiaan yli 10.000 dollaria verhoiluun, remonttiin ym. ja oma työ päälle ja ajattelin että se riittää. Panin ilmoituksen lehteen  ja meni kaupaksi heti. Nuorehko pariskunta osti sen kuin kesämökiksi. Heitä ei moottorin sivuääni siinä haittaa. Pääsi auto takaisin entiseen virkaansa.

                                          Gibsons Vappuna 2010.

 

1.     Lentävät lakia valvomassa.

 

 

 

          Soitin aamulla äidille ja siinä kerroimme taas kuulumiset. Oli puhetta talvesta ja ajokelistä. Monesti juttu menee vanhoihin ”hyviin” aikoihin.  Aikoinaan äiti kävi työssä Honkalahden kylältä Lieksan Yleisen Liikkeen leipomossa polkupöyrällä joka säällä vuoden ympäri. Työmatkaa oli viisi km. suuntaansa. Kesällä ei ollut muuta suurempaa haittaa kun minkä sade piiskasi. Talvella oli toisin. Äidin työ alkoi klo 6 aamulla ja silloin ei ollut monestikkaan vielä maantietä aurattu jos oli yöllä satanut lunta. Honkalahden sivutie oli ilman muuta tukossa koska sitä ei aurattu koskaan. Liekö Hartikaisen Eelis sen joskus aurannut suurella puisella lumiaurallaan jota kiskoi kun joku Volgan lautturi.

       50-luvun lopulla muutimme Surpeen koululle mistä Ensio oli saanut talonmiehen paikan. Silloin lyheni työmatka noin kilometrillä. Jäi pois Honkalahden sivutie ja Surpeenvaaran vastamäki aamulla.

       Oli taas luminen aamu ja tie auraamatta kun äiti suuntasi pyöränsä Lieksan keskustaan. Senaikaiset polkupyörän dynamot eivät toimineet jos meni lunta dynamon rissan ja pyörän väliin. Kaupoissa oli kyllä dynamon rissan päälle meneviä kumisia ”talvirenkaita” jonka piti ainakin teoriassa auttaa. Samana aamuna olivat myös Liikkuvan poliisin miehet aamuvirkkuja ja rohkeasti lunta ja pakkasta uhmaten ajaneen autonsa Surpeenmäen päälle jossa autossa istuen seurasivat liikennettä kun työkansa menee töihinsä ja että se kaikki tapahtuu lakeja ja asetuksia  noudattaen. Kun äiti tulee kohdalle niin poliisit näkee että eihän tällä liikennerikkurilla pala edes pyörässä valo. Siinä tuli pysähdys ja 30 markan sakko.

      Ensio oli sanonut että sitä sakkoa ei makseta. Asia jäi ja venyi ja meni lopulla ulosottoon. Silloin oli ulosottmiehenä Lamppeenin Emppu. Emppu tulee meille ja siinä sopivat että se sakko maksetaan. Äiti oli jo välillä sitä mieltä että viekäät linnaan. Emppu oli sanonut että on se parempi maksaa ja kun maksat niin kun hän kirjoittaa muistelmansa niin pääset kirjaan. Oli niin että tämä ulosotto oli Empun työuran viimeinen. Muistelmat jäi kuitenkin kirjoittamatta eikä äitikään päässyt kirjaan. Minä en tämän episodin aikana ollut enää kotona. Samana aamuna sai sakot myös Turusen Jenny Surpeenmäeltä. Jenny oli mennyt itkien Kotilaiseen työpaikkaansa sakkolappu taskussa.

       Muuten tämä Lamppeenin Emppu oli persoona josta on monta tarinaa. Piti vähän aikaa Mähköllä kauppaa ja ajoi Trabantilla. Emppu ei ollut lähtenyt tänne maailmaan itkemään. Kerran yhdistyksen tansseissa Kulmalla oli kehunut terveyttään että ”nyt meni viisi peliä yhdellä nitrolla”. Erikiven Unto kertoi että kerran Emppu oli ajanut kolarin Trabantillaan Lieksan keskustassa kuorma-auton kanssa. Kuorma-autoilija pysähtyi katsomaan että kuinka kävi. Emppu keräsi tieltä pois Trabantin pahviset korin osat ja huusi automiehelle että jatkaa vain matkaansa, ei tarvitse tällaisen pikkutapauksen takia matkaa pysäyttää. Unto tiesi kertoa senkin että Emppu rautatien tasoylikäytävillä ei junia vilkuillut. Oli sanonut että hän tietää junien kulkuajat ja jos tulevat muuna aikana ja rysähtää niin hän vetää VR:n oikeuteen. Kauppiaana Emppu oli kuulemma hermostunut kun naiset ronklasi kauan neulelankoja.

 

2.     Kun sonnia syytettiin turhaan.

 

       Äitini syntyi ja kasvoi Pankasaaren Pappilavaarassa. Pitivät pientä farmia ja Paavo isäntä teki metsätöitä seka kalasti paljon, jopa puoliammattilaisesti sekä metsästi riistaa. Kalat vietiin myyntiin suuremmissa erissä Pankakoskelle. Metsätöissä käytiin keisarivallan aikana kummallakin puolella rajaa. Näistä asioista on yksi talon pojista, Tuovi (nimim. Räsä-Äijä) kirjoittanut enemmänkin. Lapsia oli seitsemän. Äiti-Inkeri oli siinä katraan keskivaiheilla, syntynyt 1917. Lähin naapuri oli silloin ja on vieläkin Rimpivaara. Rimpivaarassa elettiin paljolti samanlaista maalaiselämää. Siellä oli näitten tavallisten tuohujen lisäksi vielä yksi harrastus, se oli pontikankeitto. Se ei kuulu olleen mikään salaisuuskaan. Äiti sanoi että se tehdas oli lähteellä lammen lähellä jonka kaikki tiesi. Rimpivaaran pontikka ei sekoittanut Pappilavaaran elämää mitenkään suuresti vaikka talon nuorille miehille se oli pelättävä kuisaus. Tuli tiedoksi että tehtaalla on taas uusi panos käymässä ja kohta taas pontikka virtaa. Se koko touhu pisteli Pappilanvaaran emäntä Tiinaa niin vihaksi että sanoi kerran lapsilleen, äidilleni Inkerille ja Huldalle että jos ei nyt olisi kevät suursiivous käynnissä niin menisin sinne lähteelle ja kaataisin sen Rimpivaaralaisten rankkitynnörin. Tytöt siihen että kyllä he tietää paikan ja he lähtee. On hyvin mahdollista että elettiin vielä kieltolain aikaa joka loppui v-32. Niinhän ne tytöt lähti reissuun ja saivat sen tynnörin nurin.

 

       Ei mennyt aikaakaan kun Rimpivaaran Musta-Anni tulee Pappilanvaaraan ja sanoo että onpahan siinä ja siinä ettei tuo teidän sonni pääse hengestään kun on kaatanut heidän rankkitynnörin. Todistus oli muka siinä kun sonni oli mölisten tanterella laukkaillut. Se on todennäköisesti löytänyt sen rankin mäskit ja syönyt sen suihensa siitä maasta ja meni hiprakkaan. No Pappilanvaarassa tietysti oltiin muka aivan tietämättömiä ja ihmeteltiin tapahtumaa. Lapset me olimme ”hiljaa kun kusi sukassa” sanoi Inkeri. 

       Tunsin itsekin Rimpivaaran väkeä myöhempinä aikoina kun tästä tehtailusta oli vain muistot jälellä. Mitä ”sorretun voimaa” tarvittiin se käytiin valtion kaupasta. Ketä talossa nyt asuu, en tiedä.Viimeinen tuntemani rimpivaaralainen ja Pappilanvaaran Taisto-serkkuni elinikäinen ystävä, Osmo kuoli pari vuotta sitten.     Gibsons 24/1/2011.

 

        

  

 

 

©2017 Eskon juttuja | Högforsin konepajakoulu - suntuubi.com